Stefan Naumovitsch oli heitetty inhottavaan vankiluolaan, jommoisia löytyy Tonavan vedenpinnan alapuolella ja jotka ovat jo tehneet Belgradin linnoituksen historiassa kuuluisaksi. Stefan Naumovitsch tunsi tämän historian. Se on kirjoitettu verellä ja kauhulla, täynnä hirmutöitä ja murhia, ja sillä aikaa kun tuo kaunis, onneton upseeri lepäsi selällään kylmällä lattialla, pää verisenä siitä haavasta, minkä Nicodem Limjevica salakavalasti oli hänelle antanut, mutta vielä suuremmat tuskat sydämessä, jonka Genian kuva täytti, risteilivät hänen mielessään muistot niistä veritöistä, jotka liittyivät Belgradin linnoitukseen.
Siinä kopissa, missä hän nyt lepäsi, oli kenties kerran onneton Kara Mustapha, turkkilainen suurvisiiri, nääntynyt, hän, joka herransa, kiittämättömän sulttaani Soliman II:n käskystä kuristettiin kuoliaaksi, koska oli Wienin edustalla kärsinyt häpeällisen tappion.
Stefan Naumovitschistä tuntui kuin olisi nähnyt Kara Mustaphan ilkeästi vääristyneet kasvot sukeltavan esiin pimeydestä tuijottavin silmin ja verikalpein huulin, joidenka viimeiset liikkeet sammaltivat kirousta keisarilliselle murhaajalleen.
Stefan Naumovitsch muisti sitte, että Belgradin parhaimman torin varrella kohosi palatsimainen, suuremmoinen rakennus.
Tämän rakennuksen omisti kerran suuri kauppias, jonka oli onnistunut viisaalla keinottelulla koota melkoinen omaisuus.
Mutta hän ei ollut Obrenovitschien ystävä. Sentähden hänet eräänä yönä vangittiin ja pantiin linnoitukseen. Neljä viikkoa annettiin hänen täällä nääntyä ja nälkääntyä. Häntä kidutettiin mitä ilkeimmällä tavalla, ja lopulta hänet pakotettiin allekirjottamaan sopimuksen.
Häneltä vaadittiin, että hänen tuli valtiolle luovuttaa komea talonsa ja lisäksi kaksi kolmatta osaa omaisuudestaan. Sillä ehdolla hänet vapautettaisiin. Todellakin hän allekirjoitti sopimuksen.
Kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmin oli hän ruumiina. Sanottiin, että hän vankilassa oli kuollut johonkin vatsatautiin. Niin aina sanottiin, kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä.
Myrkky!… Stefan tunsi kauheata väristystä ruumiissansa.
Tuolin oli malja, jossa vanginvartija oli hänelle tuonut lientä. Vieressä oli leipäpalanen. Vielä ei hän ollut kumpaankaan koskenut. Mutta nälkä tietysti pakottaisi hänen kumpastakin nauttimaan ja silloin voi — silloin alkaisi hänen vatsatautinsa, ja seuraavana päivänä kerrottaisiin Belgradissa, että hän oli tautiin kuollut.