— Ja nyt, juuri nyt täytyy minun menehtyä! huokaili nuori upseeri, koskettaen vapisevalla kädellään mustaan veren tahraamaan tukkaansa, — nyt kun juuri elämä on minulle suloista, nyt, kun olen nähnyt Genian ja oppinut tuntemaan totista rakkautta!
Oi Genia, unelmieni enkeli, sinä suloinen tyttö, oletko itkevä kohtaloani, oletko kyyneleitä vuodattava ajatellessasi Stefan Naumovitschia? Jos tietäisin, että niin tekisit, silloin tyvenenä kuolisin…
Hän pisti käden taskuunsa — oli nimittäin otettu pois käsiraudat — ottaaksensa nenäliinansa, sillä pyyhkiäkseen kosteat silmänsä.
Ottaessaan nenäliinansa, putosi samassa paperi lattialle.
Hän nosti sen maasta ja katsoi siihen tuijottavin katsein.
— Kummallista! sanoi hän. — Tuon kirjeen tuntematon pisti käteeni, kun seisoin tuomiokirkon rappusilla odottamassa vihattua naista.
Mitä mahtaneekaan seistä tuossa kirjeessä.
Varovasti avasi hän kuoren ja otti siitä paperiarkin. Luettuaan siinä olevan kirjoituksen, Stefan äkkiä säpsähti, silmät selällään ja niissä kuvastui tavaton hämmästys.
— Varmaankin on erehdys tapahtunut, on tarkotettu aivan toista henkilöä! lausui Stefan pelokkaalla äänellään.
Vai tahtoiko se henkilö, joka kirjeen jätti, antaa minulle aseen taistelussani Dragaa vastaan?