Haa, mikä paljastus! Kuinka sallimus näyttää minulle tuon peljättävän salaisuuden, hirmujen kuilun. Oikein kauhistun sitä ajatellessani, enkä uskoisi sitä todeksi. Ja kumminkin, onhan se hänen käsialansa, jonka jo olen monta tuhatta kertaa nähnyt. Niin kirjoittaa ainoastaan kuningas Milan — ei kukaan muu kuin hän. Taivaan Jumala, onko se sitten sinun tahtosi, että minä Stefan Naumovitsch saisin sen tietää.
Ja vielä kerran nuori mies heitti epävarman katseen paperiin ja ikäänkuin ahmien nieli sen muutamat harvat rivit.
Sitten asettui syvä surumielisyys hänen huulilleen. Huokaus tunkihe hänen rinnastaan — ja hän huusi, kohottaessaan kirjeen ja katsellen sitä kuin jotakin ilmestystä:
— Miksi en saanut tietää tuota salaisuutta kymmenen tuntia aikaisemmin, miksi en avannut kirjettä, kun se pistettiin käteeni?
Minulla oli revolverini valmiina lähettämään kuulan Dragan sydämeen. Mutta tämä kirje, nämä muutamat rivit, tämä peljättävä salaisuus olisi tuhat kertaa varmemmin kohdannut häntä sydämeen kuin kuula, vaikka itse saatana olisi sen ampunut.
Tämä kirje olisi minun kädessäni muuttunut miekaksi, jolla olisin katkaissut kaikki ne siteet, jotka yhdistävät Aleksanterin ja Dragan, vaikka nuo siteet olisivat kovimmasta teräksestä taotut!
Stefan Naumovitsch vaikeni yht'äkkiä ja piilotti taas kiireesti kirjeen povelleen, sillä eriskummallinen ääni kohtasi hänen korvaansa.
Hän luuli kuulevansa kolkutusta, joka aina keskeytyen säännöllisesti uudistui.
Hän otaksui heti, että viereiseen koppiin oli tuotu joku hänen ystävistänsä, joku liittoutuneista, joka oli kuullut hänen äänensä ja tahtoi asettua yhteyteen hänen kanssansa.
Stefan Naumovitsch sentähden meni aivan seinän viereen ja löi siihen avaimellaan, joka hänellä oli takin taskussansa.