— Niinkuin käskette, armollinen herra! Minä teen kaikki mitä haluatte.
— Missä on teidän tavaranne — matkalaukkunne?
— Minä en ottanut mitään mukaani, vastasi Demeter Banjaluki epäröimättä; — sillä ruhtinas Orloff sanoi minulle: "Matkusta!" ja minä matkustin, ilman että minulla oli aikaa tavaroita kokoomaan. Arvelin, että tavaroita lähetettäisin perästäpäin Wienistä.
— Hyvä! Onhan teillä siisti liveri ja muusta minä kyllä pidän huolta. Mitä palkkaanne tulee, niin voitte sen hyvin jättää meidän määrättäväksi. Te tulette olemaan meihin tyytyväinen.
— Minä en vaadi mitään palkkaa, vastasi Banjaluki. — Ruhtinas Orloff maksaa sen minulle.
— Te näytte olevan ruhtinaalle tavattoman uskollinen! huudahti
Lunjevica. — Semmoisesta minä pidän! Eteenpäin siis! Astukaamme
vaunuihin, jotka vievät meidät Tapschideriin. Vaunut odottavat.
Seuratkaa minua.
Lunjevica ja Demeter lähtivät.
Ensimäisen luokan ravintolan pihalla seisoivat kahden hevosen vetämät vaunut. Niihin nyt molemmat miehet asettuivat ja sitte sitä mentiin yön selkään Tapschidermetsää kohden. Parin tunnin matkan jälkeen tuli Tapschiderin huvilinna näkyviin hohtaen kuun valossa.
Kun Demeter tämän huomasi, väreili voittoriemu hänen huulillaan ja hyvin hiljaa, niin ettei edessä istuva Nicodem, joka piti ohjaksista, sitä voinut kuulla, kuiskasi hän itsekseen:
— Demeter Banjaluki pitää sanansa.