Kuu, joka nyt taas puikahti esiin pilvien takaa, valaisi metsästäjän kasvot.
Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.
Hän seisoi hiljaa kuunnellen.
- Kaikki on hiljaa, mutisi hän, — ei siis mitään vaaraa.
Ja vaikka tietäisinkin, että vaara on lähellä, niin en antaisi sen estää itseäni vihdoinkin tulemasta sen suloisen tytön läheisyyteen, jotta näkisin hänet kasvoista kasvoihin.
Tähän asti olen vaan hyvän kiikarini avulla voinut häntä katsella, kun hän on kulkenut rannalla tai kylpenyt.
Oi, minä en saa sitä ajatella, minä en saa uudestaan loihtia sitä kuvaa sieluni silmien eteen!
Minä luulen, että tulen suorastaan hulluksi, kun ajattelen sitä hetkeä!
Kuka hän on! Asuuko hän todellakin tässä talossa?
Vartioiko häntä todellakin se vanha nainen, jota hän kutsuu äidikseen?