Niin hiljaa kuin mahdollista hiipi hän ikkunan luo ja avasi sen yhtä viattomasti kuin lapsi, joka ei tiedä, että susi seisoo tuolla ulkona ja tahtoo repiä sen kappaleiksi.
Ja koko hänen sielunsa viattomuus ilmeni siinä huudahduksessa, jolla hän ensin tervehti Nicodemia.
- Tuon näköinenkö sinä siis olet! kuiskasi hän katsoessaan viekkaan miehen kasvoihin, jotka hymyillen häntä tarkastivat. — Sinä olet hyvän näköinen!
- Ja sinä olet hurmaavin olento, jota silmäni koskaan ovat nähneet, vastasi Lunjevica. Sinun rinnallasi täytyy kaiken vaaleta, itse ruusunkin.
- Elä puhu pahaa ruusuista! sanoi Sylva. — Minä rakastan ruusuja.
- Ja minä myös niitä rakastan, siksi rakastan sinuakin, sinä ruusujen suloinen sisar! vastasi Lunjevica, joka juuri muisti lukeneensa sellaisen lauseen eräästä ranskalaisesta romaanista ja oli hän silloin paljon pitänyt siitä.
- Sinä olet kirjoittanut minulle niin helliä sanoja, jatkoi Sylva, että ne tulivat luokseni kuin tervehdys vieraalta maalta.
- Maailma on sinulle vielä vieras, lapsi raukka, joka olet tuomittu aina asumaan tällä yksinäisellä saarella!
Mutta kerran saat oppia tuntemaan maailmaa, ja kaikki sen ilot ja loiston. Sen vannon sinulle. Oi, minulla on niin paljon sanottavaa sinulle, rakas tyttöni, päästä minut sisälle!
Saanko tulla ikkunasta luoksesi?