— Kuolemaa! vastasi nuori upseeri kumealla äänellä.
— Niin, kuolemaa, ja todennäköisesti sangen tuskallista kuolemaa. Mutta mitäpä se tekee! — Mehän kuolemme Serbian puolesta! — Kumminkin eräs asia minua kiusaa, Stefan, ja sen ajatteleminen tahtoo tehdä minut aivan mielipuoleksi. Sen ajatuksen täytyy sinuakin vaivata.
Sano minulle, kuka on meidät ilmiantanut, kuka meistä kolmestatoista, jotka tunsimme salaisuuden, on tullut konnaksi? Vaikeata on asiata muutoin selittää. Jonkun on täytynyt pettää toiset.
— Ei, ei koskaan, sanoi Stefan Naumovitsch kovalla äänellä ja osottaen äänellään jaloa vakaumusta, — sitä en mitenkään voi uskoa! Ehkäpä on juutalainen Mandelblüt, "Zum Bojaren" ravintolan isäntä sen tehnyt.
— Ei, sitä hän kyllä varoi! keskeytti äkkiä eversti Maschin. — Hän tiesi, ettei hän hetkeäkään saattanut olla varma hengestään. Mutta siitä huolimatta tiesi Mandelblüt ainoastaan, että meillä oli kokous hänen ravintolassansa jonkun salaliiton takia; mutta ei hän kumminkaan tietänyt sen toimeenpanemisen aikaa eikä paikkaa — Oletko vielä siellä Stefan, kuuletko minua?
— Kyllä kuulen, vastasi Stefan, — minulla on keino Serbian pelastamiseksi, jos vaan sitä voisimme käyttää…
Tietäkää nimittäin, että tilaisuus on tuonut käsiini kirjeen, joka sisältää hirvittävän salaisuuden.
Se, joka toimittaa tämän Kirjeen kuningas Aleksanterin luettavaksi, vapauttaa hänet ikipäiviksi Draga Maschinista.
— Se kirje ei saa jäädä sinun koppiisi, sanoi Maschin ratkaisevalla äänellä ja hetkeäkään miettimättä. — Kuule, Stefan Naumovitsch, meidät on kuolemaan vihitty, siitä saat olla vakuutettu. Joka kerta kun vaan koppini oven sarana narahtaa, luulen että pyövelit tulevat luokseni taikka oikeammin sanoen murhaajani.
Jos ei vielä ole sinua tutkittu ja otettu kaikki mitä sinulla on taskussasi, niinkuin minulle tehtiin, niin kyllä sinut ruumiina tutkitaan. Koeta siis heti päästä kirjeestä, joka saattaa Serbiaa hyödyttää.