— Mitenkä sitte voisin lähettää sen ulos maailmaan, kysyi Stefan — Enhän minä voi asettua yhteyteen kenenkään kristityn sielun kanssa, sillä me olemme n.k. turkkilaiskopeissa, jotka ovat aivan Tonavassa kiinni, niin ettei koskaan kukaan ihminen voi kulkea ikkunamme ohitse.
— Sen kyllä tiedän, ja juuri siihen perustan tuumani. Eikö sinulla ole mitään rasiata, mihin voisit kirjeen pistää?
— Onhan minulla tulitikkulaatikko, vastasi Stefan puoli minuuttia mietittyään.
— Ei se kelpaa, se kulkee veden pinnalla, ja mikä narri hyvänsä voi sen siitä onkia. Täytyy olla jotakin raskaampaa, joka painuu pohjaan.
— Oivallista! sanoi Stefan. — Hopeainen paperossikoteloni; se on aivan tiivis, siihen ei pääse pisaraakaan vettä. Sillä minä ymmärrän Teidän tarkotuksenne, Te tahdotte, että tämä kirje on upotettava Tonavaan.
— Juuri sitä tahdon. Jos kaitselmus tahtoisi, että me jäisimme eloon, niin me tunnemme sen paikan, mihin olet kotelon viskannut. Jos taas kuolemme, niin täytyy meidän jättää se sen sattumuksen varaan, että kalastaja, joka tähän laskee verkkonsa, nostaa tämän merkillisen löydön päivänvaloon. Silloin voi sattua, että hän on serbialainen, jolla on sydän oikealla paikallaan, ja kaikki käy sitte toivomuksemme mukaan. Kas niin. Stefan, tee niinkuin sanon!
Stefan otti esille sikarikotelonsa, tyhjensi sen sisustan, muutamia turkkilaisia paperossia, pisti siihen kirjeen ja painoi kannen lujasti kiinni.
— Mene nyt akkunan luokse; rautatankojen välitse kyllä voit heittää kotelon. Lue itseksesi rukous Serbian pelastukseksi ja hyvän asian menestykseksi ja anna sitte kotelon pudota veteen!
Stefan teki niin kuin hänen korkea-arvoisempi ystävänsä oli hänelle sanonut. Edessä oli mahtava virta, jonka laineille tähtikirkkaan kesäisen kuutamoyön varjot olivat laskeutuneet.
Stefan, jonka oli onnistunut saada kapea kätensä rautaristikkojen välitse, heilutteli hetkisen hopeakoteloaan ristikon ulkopuolella, sitä vielä päästämättä ja jättämättä kallisarvoista kirjoitusta aaltojen uhriksi.