Sylva ojentihe.
Tällä hetkellä liikkui hänessä jotakin, joka muistutti, että hän oli isänsä tytär.
Sillä hänet täytti vastustusvoima ja tarmo, ettei hän ollut sellaista koskaan ennen tuntenut.
- Minä en tunne sinua! huusi hän. — Minä en tiedä, kuka sinä olet!
Minä en tahdo tulla kanssasi!
Minä en tahdo sinun kauniita vaatteitasi, enkä tahdo sinulta ystäviä itselleni.
Kotiin tahdon minä, kotiin saarelleni, äiti Cyrillan luo, ja voi sinua, jos et tee, kuten minä tahdon.
Nuori tyttö huusi nämä sanat teeskentelemätttömän kärsimyksen ja tuskan vallassa.
Mutta Matias Sperberiin eivät ne tehneet pienintäkään vaikutusta.
Hän oli tottunut siihen, että hänen uhrinsa, joita väkisin kuletettiin, alussa puhuivat tähän tapaan, valittivat, uhkasivat, raivosivat, kunnes vihdoin hitaasti, mutta varmasti kadottivat vastustusvoiman, kun näkivät, että kaikki oli turhaa.