- Ja mitä aiot sinä tehdä, rakkaani, vastasi Sperber — jos minä olen kuuro sinun valituksillesi, jos en vie sinua saarellesi, vaan vien mukanani?
- Silloin, huudahti Sylva, ja hänen mustat silmänsä välähtivät omituisella tavalla — kuolen minä.
Minun ruumiini saat sitte kulottaa mukanasi.
- Siitäkin asiasta olen pitänyt huolen. Katsoppas vaan ympärillesi täällä kajuutassa!
Täällä ei ole ainoatakaan esinettä, jolla voit vähääkään vahingoittaa itseäsi.
Minä olen liian hyvä ihminen, näetkös, jotta tahtoisin sinulle kärsimyksiä.
- Ja kuitenkin tahdotte te saattaa minulle suurimman tuskan, mitä ihminen koskaan voi minulle tehdä! huusi Sylva itkun tuhahuttamalla äänellä. — Sillä sinä tahdot riistää minut irti niistä, joita rakastan.
Oi, vapise minun isäni vihaa!
Hirmuisesti kostaa hän sinulle, kun hän kerran saa tietää, että sinä olet ryöstänyt hänen tyttärensä, hänen parhaan aarteensa maan päällä!
- No, mikä on sitte isäsi nimi? kysyi Matias Sperber, jonka sisällä heräsi äkkiä epämääräinen epäilys.