Ja tuskin tunsi hän kovan maan jalkainsa alla, kun alkoi jo juosta, juosta, kuin olisi ollut henkensä vaarassa.
Pyh, hänen oma elämänsä!
Kuinka surkean vähäpätöiseltä tuntui se hänestä verrattuna siihen arvoitukseen, joka hänen nyt oli ratkaistava, siihen kysymykseen, johon hänen nyt oli saatava vastaus, siihen vahinkoon, joka nyt uhkasi häntä.
Kuten piilopaikastaan hätyytetty tiikeri hyökkäsi Demeter saaren poikki ja suoritti tuon tutun matkan kolmannessa osassa siität ajasta, joka nopealta juoksijalta siihen meni.
Nyt seisoi hän jo sen pienen talon ulkopuolella, jonka hän kerran omin käsin oli rakentanut, sen talon, jonka hän oli valinnut asunnoksi rakkaalle lapselleen ja sille rehelliselle naiselle, jonka oli valinnut lapsensa onnen valvojaksi.
Ovi oli kiinni. Demeter huokasi helpotuksesta.
Jumalan kiitos, tästä ei hän ole voinut mennä sisälle.
Koko maja oli muuten sen näköinen, kuin ei siellä olisi tapahtunut vähintäkään, joka olisi ollut jostain merkityksestä.
Ikkunat olivat pimeässä.
Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei löytynyt mitään, joka pienimmälläkään tavalla olisi tehnyt Demeteriä levottomaksi.