- Pakoitettu, huusi Draga — se ei ole oikea sana — on tehty vielä enemmän.
Minut on viekoiteltu täältä viekkaudella ja todellakaan ei se ole sinun ansiosi, kuningas Aleksanteri, että vaimosi voi nyt punastumatta katsoa kasvoihisi, ettei hän ole häväisty, roiston häpäisemä, tai ehkä murhattukin.
Aleksanterin mielenliikutus kasvoi joka minuutti. Hänen hermostumisensa alkoi saada vaarallisen muodon.
Hänen silmänsä sulivat epävarmoiksi, katse hehkuvaksi, läpitunkevaksi ja sitte taas araksi.
Draga pelkäsi jo, että se hirmuinen hermotauti, jota Aleksanteri kärsi, puhkeisi taas.
Nyt oli tullut hänelle otollinen hetki ampumaan myrkytettyjä nuoliaan, tyynnyttämään kuningasta ja samalla käyttämään hyödykseen sitä vaarallista asemaa, jossa hän oli.
- Oh miltä sinä näytät, kallis puolisoni! huudahti hän, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet rintaansa vasten — kuinka silmäsi säkenöivät ja huulesi vapisevat — ei, ei, sinä et saa tulla sairaaksi! Kuule nyt tyynesti, mitä on tapahtunut! Sinähän näet, että onnettomuuden pilvet ovat jo haihtuneet ja nyt, kun me molemmat olemme taas yhdistetyt, en minäkään enää mitään pelkää, nyt tiedän minä, että saamme riemuita vihollistemme tappiosta.
- Vihollistemme? änkytti Aleksanteri. — He olivat siis mukana pelissä?
- Niin, kuninkaani!
Muistatko sitä saksalaista kuskia, jonka muutamia päiviä sitte otin palvelukseeni?