Matka sinne kesti korkeintaan puoli tuntia ja minä katsoin, että minä, ollen hyväntekeväisyyden palveluksessa voin tehdä tämän kuninkaaltani salaa.
Me lähdimme siis matkaan ja kaikki kävi hyvin.
Mutta äkkiä huomasin olevani Tonavan rannalla.
Siinä se kurja roisto tarttui minuun kiinni, laahasi minut erääseen venheeseen, souti minut Tonavan yli erääseen saareen, jossa on vanha torni.
- Vanha torni? huudahti Aleksanteri. — Onko se joku raunio? Se ei voi olla mikään muu kuin Janitschartorni!
- Niin, se se olikin ja sinä voit kuvitella, kuinka minä värisin kauhusta, kun minut äkkiä väkisin laahattiin ylös portaita torniin, ja siellä syöstiin erääseen huoneeseen, joka on ylinnä kupoolin alla!
Mutta kauhuni kasvoi vielä suuremmaksi, kun eteeni astui mies, jonka tunsin, mies, joka vihaa minua enemmän kuin ketään muuta kuolevaista, sillä siitä hetkestä lähtien, kun sinä aloit rakastaa minua, oma Aleksanterini, on hän koettanut eroittaa meitä.
Tumma puna peitti kuninkaan kasvot.
- Ketä sinä tarkoitat? änkytti hän vaivaloisesti: kuka oli se hävytön, joka niin väkivaltaisella tavalla pakotti sinut tapaamaan itseään?
- Tokkohan voin mainita hänen nimeänsä sinulle? huudahti Draga. — Oi, elä pakoita minua siihen, Aleksanteri! Anna minun ennemmin vaieta. Minä säilytän sen nimen ikuisesti salassa omassa rinnassani.