Sillä — sitä miestä et sinä voi rangaista! Hän on ehkä ainoa ihminen, jonka yli sinulla ei ole valtaa, ainoa, jolle sinun täytyy antaa anteeksi, että hän on uskaltanut häväistä sinun vaimoasi.
Silloin puristi Aleksanteri kätensä ja huusi hammasta purren, itsepäisesti kuin lapsi:
- Nimi! sano minulle nimi!
Hän on kuoleva, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri ja olen Serbian kuningas!
- Onneton! huusi Draga, olet lausunut oman isäsi kuoleman tuomion!
Sillä se oli Milan, joka tuli luokseni Janitschartornissa.
Aleksanteri tuijotti minuutin ajan suoraan eteensä ilmeettömin katsein.
Sitte kävi vavistus läpi hänen ruumiinsa ja hän puhkesi lausumaan:
- Minä vihaan isääni ja tähän asti olen toivonut, että minun serbialaisieni joukossa olisi joku, joka voisi lukea silmistäni sen lausumattoman toiveen, että minä tahdon päästä tuosta toisesta serbialaiskuninkaasta, joka kulkee kaikkialla ja kehuu lahjoittaneensa minulle kruunun, kuten pistetään leikkikalu pojan käteen.
- Jos sinä olet toivonut löytäväsi sellaisen serbialaisen, vastasi Aleksanterin paha henki, niin olet todellakin suuresti pettynyt toiveissasi. Toivo vaan edelleenkin, jatkoi hän ivallisesti, — niin tulee joskus se päivä, jolloin hän ottaa sinulta kruunun, kuten hän sen antoikin!
Kuolema ja kadotus, minähän kumminkin olen kuningas!
- Niin, niin kauan kun Milan suvaitsee sallia, ei minuuttiakaan kauempaa. Sillä tiedä, huudahti Draga ja hiipi lähelle Aleksanteria — hänellä on kruununperillinen jo valmiina, isäsi, hän tietää jo pään, jossa hän paljoa mieluummin näkisi Serbian kruunun loistavan kuin sinun päässäsi —