- Se ei ole totta, keskeytti Aleksanteri. — Sen sinä valehtelet, Draga, vielä ei löydy Serbian kruunun perillistä ja jollet sinä laske sitä minun syliini, minun poikanani, minun lapsenani, omana lihanani ja verenäni, niin kuolee Obrenovitschien suku minussa, sen viimeisessä vesassa.
- Niin, sinä luulet sitä, vastasi Draga — mutta sinä erehdyt suuresti. Tuolla metsän takana — hän tarttui kuninkaan käteen ja veti hänet mukanaan avonaisen sänkykamarin ikkunan luo, josta saattoi nähdä puiston puiden tummat latvat — tuolla metsän takana on pieni talo, jossa asuu kaunis nainen. Joku aika sitte asui tässä talossa myöskin nuorukainen, melkein poika vielä, joka kutsui itseään Milaniksi ja väitti kantavansa isänsä nimeä. Mutta hänen äitinsä nimi oli Ada Kristic.
Tämän nimen kuultuaan repäisi Aleksanteri itsensä irti Dragan käsistä.
- Ada Kristic, huudahti hän. — Minä tunsin hänet, kun hän vielä oli ministeri Kristicin vaimo. Hänestä tuli isäni rakastajatar, miehensä ajoi hänet luotaan — tuo poika — hänen poikansa — Obrenovitsch — kuninkaallista verta suonissaan — minä — häviö kaikille heille: isä, poika ja äiti — minä tahdon puhua hänen kanssaan — minä kuningas!
Hän päästi korisevan äänen ja syöksyi lattialle.
Hetken aikaa oltuaan tainnoksissa, heräsi hän taas tuntoihinsa, hirmuinen hymy sinertävillä huulillaan. Hän tarttui Dragan käteen, veti hänet luokseen ja kuiskasi:
- Hanki minulle murhaaja, Draga, isäni murhaaja, minä en tahdo enää kutsua häntä Milan maanpakolaiseksi, vaan hänen nimensä on oleva Milan kuollut, vasta sitte kun hän on kuollut, tunnen minä itseni levolliseksi.
Ilosta huudahtaen heittäytyi Draga kuninkaan syliin. —
- Sinä tahdot murhaajan? huudahti hän. Tällä hetkellä ei hän enää voinut hallita itseänsä ja koko se vahingonilo, jota hän tunsi saamastaan pirullisesta voitosta, loisti hänen kasvoistaan. — Sinä tahdot murhaajan isällesi?
No hyvä, kuningas Aleksanteri, sinä saat sen!