Pihalla oli sadottain rikkinäisiä talouskaluja hujan hajan, vaununpyöriä, satuloita, tynnyreitä, kirstuja, huonekaluja, jotka linnan herra oli hylännyt ja ilman muuta viskannut ulos pihalle ja näiden päällitse oli vedetty kaksi pitkää nuoraa, joilla riippui alusvaatteita kuivassa. Eräissä vanhoissa, rikkinäisissä vaunuissa istui suuri kissa auringon paahteessa, koira pisti kopistaan ulos takkuisen päänsä torkkuen ja haukotellen, ainoastaan kanat antoivat vähän vilkkautta ja väriä tähän elottomaan elämään. Kukko pöyhisteli kanojensa edessä tunkiolla, josta eläinparka turhaan koetti hakea korvausta siitä, mitä heille oli jätetty antamatta.
Mutta ei, tuossahan avautui ovi ja ylimmällä portaalla näkyi ihastuttava tyttö. Hänellä oli kädessä täysinäinen vehnävati ja katseltuaan muutaman silmänräpäyksen pilvettömälle taivaalle ja sitte kaukaiseen avaruuteen, kuin olisi hän odottanut, että kangastus näkyisi jossakin, tarttui hän lautaseen ja huusi hopean heleällä äänellä:
- Tipu — tipu! Tulkaa vaan tänne pienet! Ehkäpä tämä on viimeinen ateria, jonka teille annan. Kas niin, syökää vaan kylliksenne, pikku tiput.
Näin sanoen heitti hän vehnät ympäriinsä pihamaalle.
- Kuinka kaunista täällä sentään on! huudahti hän puoliääneen, antaen katseensa liitää ympäriinsä ja katsoen varsinkin lähellä olevaa metsää ja vuoren harjannetta, joka pehmeästi kaartuen nousi kohti sinistä taivasta. — Täällä voisi todellakin ihminen olla onnellinen! No, ehkäpä tulee tänne kerran onnellisempi suku. Oi, kyllä tiedän, kenen minä tahtoisin tuoda mukanani tähän linnaan asumaan noissa vanhoissa holvikattoisissa huoneissa! Kyllä tiedän, kenen kanssa minä tuntisin itseni onnelliseksi täällä, oi, niin sanomattoman onnelliseksi.
Ei — ei! lisäsi nuori tyttö kiireesti, istuutuen rikkinäisten vaunujen viereen. — Minä en tahdo enää ajatella häntä! Hän on kuollut minulle, täytyy olla kuollut minulle. Eikö tämä sitte ole koko minun maailmani? Tuskin tiedän, mitä tapahtuu ulkona maailmassa, sitte kun tulin tänne, en tiedä itsekään, millä tavoin. Oi, en olisi ehkä jäänyt tänne, mutta minä vapisen ajatellessani, että täytyy uudestaan lähteä maailmaan ja ihmisten hyörinään. Genia parka, kuinka sinun nyt käy, sinä isätön ja äiditön tyttöraukka, kun täällä on kaikki lopussa?
- Ei ole vielä lopussa! lausui raaka, karkea ääni hänen takanaan. — Ha, haa, vielä minä istun isieni maatilalla ja tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa ajaa minut pois täältä!
Huudahtaen hyppäsi Genia von Sandorf ylös — sillä hän se on, jonka näemme tuon köyhtyneen aatelistalon pihalla — ja kääntyi ympäri.
Hän seisoi vastapäätä miestä, joka nähtävästi tuli metsästämästä, siltä ainakin näytti puvusta päättäen. Hänen yllään oli paikattu sarkapuku, johon kuului lyhyt nuttu ja kapeat housut sekä karkeat saappaat, jotka ulottuivat niin ylös kuin mahdollista ja auringon ja sateen haalistama nahkalakki, joka näytti koin syömältä. Kädessä oli hänellä jahtikivääri, joka näytti ijän puolesta sopivan yhteen miehen muun puvun kanssa. Mies oli lyhyt ja tanakka, leveäharteinen, niska kuin härällä. Karkeat kasvot, jotka olivat pöhöttyneet ja tummanpunaiset paljosta väkijuomain käyttämisestä, olivat harmaan parran peittämät, joka ulottui alas rintaan saakka.
Tämä mies oli Ratscho Knetzewitsch, aatelismies, joka omisti linnan, puutarhan ja karjapihan. Mutta pellot ja aidat niiden ympärillä eivät enää olleet hänen. Kappale kappaleelta oli ne kaikki otettu häneltä, pelattu tai juotu, sillä hän oli viime aikoihin asti elänyt hyvin hurjasti. Ratscho Knetzewitsch kuului ikivanhaan sukuun. Hän sanoi ylpeästi olevansa vojvoodi, mutta tämä oli kai Knetzewitschien veressä, etteivät he voineet pitää huolta omastaan. He olivat kaikki käyttäneet omaisuuttaan kevytmielisesti ja sitä mukaa oli aina mennyt pois joku osa omaisuudesta, niin että tämä viimeinen Knetzewitsch, joka tällä hetkellä seisoi Genia von Sandorfin edessä, ei ollut paljon muuta kuin kerjäläinen, vaikka hän omisti linnan, puutarhan ja karjapihan.