Me sanoimme, että herra Knetzewitsch oli viime aikoihin asti viettänyt hyvin rajua elämää, jonka pääasiallinen synti oli siinä, että Knetzewitsch oli hirmuisella tavalla antautunut juoppouden uhriksi. Suurimman osan päivästä vietti hän viinikellarissaan. Niin kauan kun oli hereillä, makasi hän siellä tynnyrin vieressä ja joi ja kun hän ei enää voinut juoda, nukkui hän. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin kissa, joka vihdoin aina herätti hänet surkealla naukumisella, kun kissan muutoin olisi pitänyt nääntyä nälkään.
Mutta sitte oli äkkiä tullut muutos Knetzewitschin elämässä. Sattuma oli sen aikaan saanut ja tämä sattuma tuli ihastuttavan olennon muodossa, jotta Knetzewitsch voitaisiin, jos mahdollista, vielä pelastaa, ainakin lykätä tuonnemmaksi hänen häviötään.
Eräänä myrsky-yönä oli Knetzewitsch ollut tavallista selvempänä, mikä muutoin hyvin harvoin tapahtui. Silloin koputettiin hänen ovelleen ja kun hän sen avasi, tuli hän juuri parhaiksi näkemään, kuinka eräs nuori tyttö vaipui portaille ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa. Ratscho Knetzewitsch ei pitänyt naisia juuri suuressa arvossa. Hän arveli, että he vaan estivät rehellistä miestä juomasta ja nauttimasta elämän iloja. Ei se siis ollut tytön kauneus, joka sai hänet hoitamaan tyttöä, kantamaan hänet huoneeseen ja koettamaan kaikin keinoin saada hänet virkoamaan, vaan oli siihen syynä yksistään se seikka ettei kukaan muu ihminen voinut tulla tytön avuksi ja että olisi antanut nuoren tytön aivan yksinkertaisesti maata siinä ovensa edessä, siihen ei hänellä sentään ollut sydäntä.
Mutta kun hän siinä hoiteli Geniata, sillä hän se oli, joka oli väsyneenä vaipunut hänen ovensa eteen, ja virvoitteli häntä etikalla ja jollain vanhalla hajuvedellä, jota löytyi talossa vielä hänen äitinsä ajoilta, kirosi hän kauheasti naisten heikkoutta, kirosi onnettomuuttaan, joka oli tuonut "tuon" hänen niskaansa ja valitteli, että tämmöistä piti tapahtua miehelle, jolla oli parempaakin tehtävää, kuin hoitaa naisväkeä. Eikä hänen onnistunutkaan saada kokonaan Geniata tuntoihinsa, sillä hänen pyörtymyksensä muuttui ankaraksi kuumeeksi. Tämä kuume piti Genia von Sandorfin vuoteessa ummelleen neljä viikkoa ja usein oli tytön elämä vaarassa.
Knetzewitsch hoiti häntä ja ihmetteli itsekin, että hän kykeni sellaiseen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että hän ensi kerran elämässään oli täyttänyt velvollisuutensa. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle päivä päivältä yhä rakkaammaksi ja miellyttävämmäksi ja kun Genia ensi kerran saattoi taas puhua, kun hän tiesi, missä oli ja liikutetulla äänellä kiitti Knetzewitschiä, niin huomasi hän, ettei tämä pieni naisolento ollut ollenkaan paha ja että se oli oikein miellyttävää vaihtelua pitää "tuommoista" talossaan. Mutta täytyy huomata, ettei häntä mitkään hellemmät tunteet vetäneet Genian puoleen. Niitä olisi hän itsekin pitänyt suorastaan naurettavina.
Minä olen vanha apina, oli hänen tapana sanoa, — enkä voi ajatella naista, joka mielistyisi minun punaiseen nenääni tai viihtyisi tässä viinan hajussa. Mutta ystävätä olen aina halunnut ja kun nyt taivas on sen sijaan lähettänyt minulle ystävättären, niin tyydyn häneenkin ja hän saa mielellään olla luonani niin kauan kuin viihtyy.
Genia von Sandorfin täytyi viihtyä aatelismiehen luona, sillä hän ei parhaalla tahdollaankaan tiennyt, minne hän menisi. Palatako Wieniin? Mutta mitä hän siellä sitten tekisi?
Äitinsä luo ei hän uskaltanut mennä, sillä äitihän oli hylännyt hänet tuolla hirmuisella kirjeellä, jonka Genia löysi Stefan Naumovitschin vierestä, kun tämä makasi verissään kuritushuoneen edustalla.
Genia oli liiaksi ylpeä puolustaakseen itseään äidin syytöksiä vastaan, torjuakseen sitä hirvittävää epäilystä, joka tässä kirjeessä oli lausuttu. Mutta niin ei hänellä myöskään ollut kotia eikä sydäntä koko maailmassa, jonka turviin olisi voinut paeta.
Puoli mieletönnä oli hän sinä yönä harhaillut pitkin Belgradin katuja. Sitte oli hän rientänyt ulos kaupungista. Hän oli juossut yhä kauemmas metsään. Hän tahtoi kuolla, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hän oli seisonut monen virran partaalla, taistellut itsensä kanssa ja katsonut kirkkaan veden pohjaan. Monen puun oksaa oli hän tarkastanut ja ajatellut olisiko se kyllin voimakas häntä kantamaan, jos hän repisi kaistaleen hameestaan ja tekisi siitä itselleen nuoran. Sade oli virtana valunut ja kastellut hänet läpimäräksi ja lisäksi vielä nälkä vaivasi. Mutta tuhat kertaa suuremmat olivat ne tuskat, joita hänelle tuotti se ajatus, joka raivosi hänen aivoissaan: Äiti hylännyt — rakastettu kuollut — sillä hän luuli, että Naumovitsch oli kuollut ja tiesi, että Demeter Banjaluki oli se, joka oli ampunut sen turmiota tuottavan luodin. Minne hän nyt menisi? Kun sitte hermokuume oli ohi, valtasi hänet sellainen alakuloisuus ja välinpitämättömyys itsensä suhteen, että hän mielellään hyväksyi sen tarjouksen, jonka Knetzewitsch teki hänelle, jäädä hänen luoksensa ja olla hänen seuranaan tuossa vanhassa rappeutuneessa linnassa.