Siihen aikaan toivoi Genia vielä, että hän voisi mahdollisesti korvata aatelismiehelle sen hyvyyden, jota tämä hänen sairautensa aikana oli osoittanut ottaessaan hoidettavakseen hänen kerrassaan laiminlyödyn taloutensa Genia värisi kulkiessaan Knetzewitschin rinnalla rappeutuneissa huoneissa ja huomatessaan kaiken sen epäjärjestyksen, pölyn ja lian, joka kaikkialla kohtasi hänen silmäänsä.
Kerran olivat huonekalut täällä olleet hienot ja kallisarvoiset. Nyt olivat ne rikkinäiset, kuluneet tai kaatuneet. Uutimien poimut olivat vuosikymmenien pölyn peitossa. Katsoipa hän minne hyvänsä, näki hän vaan hävitystä ja köyhyyttä.
Palvelijaa ei Knetzewitschillä ollut ollut pitkään aikaan. Mistäpä hän olisi ottanut rahoja sellaisen palkkaamiseen? Hänellähän ei ollut minkäänlaisia tuloja ja kun hän ei itse huolehtinut taloudesta, niin kaatui kaikki koko talossa. Genia koetti kuitenkin saada järjestystä tähän sekamelskaan. Vaikka Knetzewitsch oli nimenomaan selittänyt hänelle, ettei hän koskaan elämässään voisi sallia, että Genia likaisi valkoisia käsiään työssä, niin tarttui hän kuitenkin tarmokkaasti työhön.
Hän, nuori kreivitär, jota oli vanhempain kodissa hemmoteltu kuin ruhtinaan lasta, ei kammonut halvintakaan työtä. Hän oli kaikkialla, keittiössä, kellarissa, navetassa, hän antoi kanoille ruokaa ja koetti nyhtää rikkaruohoa puutarhasta. Mutta pian huomasi hän, että aatelismies Ratscho Knetzewitschin maatilaa saattoi verrata ainoastaan tuohon kuuluisaan Augian talliin, jonka puhdistaminen kuului Herkuleen merkillisiin tehtäviin. Ja hän oli vaan tyttöraukka, jolla oli hyvin hyvä tahto, mutta valitettavasti ei hän ollut mikään Herkules.
Lisäksi tuli vielä se seikka, että Knetzewitschistä pian katosi se parannus, joka ensi aikoina oli näyttäytynyt, kun Genia tuli taloon. Ensi viikkoina, jolloin Genia oli talossa, oli aatelismies pitänyt varansa. Silloin sattui, että hän joskus kampasi partaansakin, harjasi vaatteensa ja koetti olla hyödyksi taloudessa. Hän joi niin vähän kuin mahdollista, kävi joskus metsästämässä ja tuli kotiin tuoden mukanaan milloin mitäkin riistaa.
Mutta sitte alkoi taas tulla niitä suuria kirjeitä, joissa oli suuret sinetit, ja näissä kirjeissä lienee ollut jotakin, joka oli erittäin vastenmielistä Ratscho Knetzewitschille. Sillä niin pian kuin sellainen kirje tuli, katsoi Knetzewitsch siihen ilmeettömin silmin, sytytti lyhdyn ja meni sen kanssa alas viinikellariinsa, ikäänkuin hän ei missään muualla olisi voinut lukea kirjoitusta yhtä hyvin kuin kellarissa, joka oli niin turmiota tuottava koko hänen elämälleen.
Kun hän sitte taas näyttäytyi, huomasi Genia kauhulla, että hän oli juonut hirveän paljon. Hänen silmänsä olivat silloin jäykät, ja vaikka hän koetti olla kohtelias Genialle, kuten aatelismiehelle kuuluu, pääsi hänen huuliltaan kuitenkin silloin tällöin sanoja, jotka panivat nuoren tytön kauhistumaan.
Seuraavana päivänä pyysi hän aina anteeksi, mitä oli edellisenä rikkonut ja vakuutti kyynelsilmin, että hän oli juonut vaan noiden kirottujen surujen tähden.
Genia tiesi kyllä hyvin, kuinka huonot hänen isällisen ystävänsä asiat olivat. Hänen velkansa olivat jo kauan sitte kasvaneet yli korvien. Velkojat olivat vaatineet linnan myytäväksi pakkohuutokaupalla.
Knetzewitschillä oli Belgradissa nuoruuden ystävä, joka oli asianajaja. Tämä oli tehnyt kaikki, saadakseen huutokaupan lykätyksi, ja hänen oli onnistunutkin kaikenmoisilla kiertelemisillä oikeuden edessä viivyttää yhä kauvemman tätä ratkaisevaa tapausta.