Mutta muutamia päiviä sitte oli tullut kirje asianajajalta Knetzewitschille, jossa selitettiin, että nyt oli mahdotonta enää tehdä mitään hänen hyväkseen ja että hänen oli valmistuttuva mitä pikemmin vastaanottamaan oikeuden palvelijoita.
Eräänä aamuna istui taas herra Knetzewitsch synkissä mietteissä, kun pihalta kuului vaunujen kolinaa. Genia katsoi ulos ikkunasta ja huudahti ihmeissään:
- Sieltä tulee eräs nainen.
Samassa nousi komeasti puettu nainen pois vaunuista ja riensi sisälle.
Siitä oli hyvin kauvan, kun Ratscho Knetzewitsch oli ketään vastaanottanut. Ei sovi siis kovasti tuomita häntä, jos hän käyttäytyikin kömpelösti tätä hyvin puettua naista kohtaan, jota hän ei todellakaan tuntenut.
Ei, hän ei häntä tuntenut. Hän ei voinut millään muotoa muistaa, missä hän olisi ennen nähnyt nämä kasvot. Eikä hänellä sentään ollut kovinkaan paljon vanhoja tuttavia, sillä hyvin harvojen kanssa oli hän ollut tuttavuudessa elämänsä aikana.
- Rouva, sanoi hän, tehtyään muutamia kumarruksia, jotka olivat todellakin kaikkea muuta kuin kauniita, — minä en tiedä, minä en tunne —
- Ettekö enää tunne täti Eufemiaa? Minähän olin hyvä ystävä teidän äitinne kanssa lausui nainen.
- Täti Eufemia! huudahti Knetzewitsch. — Kyllä, nyt minä muistan — aivan oikein, äitini hyvä ystävä. Te toitte meille aina karamelleja Belgradista ja me huvittelimme itseämme sillä, että nipistelimme teitä pohkeisiin, teillä oli näet sellaiset siihen aikaan.
- Oi, teidän äitinne oli niin kiltti ja rakastettava! huudahti täti Eufemia, sillä hän se todellakin oli, joka oli tullut tänne keskustelun johdosta Dragan kanssa. — Minä en koskaan voi häntä unhottaa.