- Niin, minun kiltti äitini! mutisi Knetzewitsch ja puristi pari kyyneltä vedenharmaista silmistään, sillä kuten kaikilla juomareilla, oli hänellä kyyneleet hyvin lähellä.
- Ja juuri siitä syystä, kun tulin ajatelleeksi teidän kilttiä äitiänne, rakas Ratscho, jatkoi Eufemia, olen minä tullut tänne. Kuulin näet, että te olette hyvin vaikeissa oloissa.
- Oletteko kuullut siitä puhuttavan? huudahti Knetzewitsch. — Onko se tieto jo levinnyt kaikkialle? Niin, ikävä kyllä, minun maatilani myydään pakkohuutokaupalla, se tahtoo sanoa linna ja puutarha, ainoat, mitkä minulla on jälellä.
- Ja miksi ette ole koettanut hankkia rahoja, rakas ystävä? kysyi
Eufemia.
- Rahoja! Kuka minulle antaisi rahoja?
- Joku, jolle te sen sijaan voisitte tehdä vastapalveluksen. Ei mikään ole mahdotonta, kuten tiedätte.
- Vastapalveluksen? Millaisen vastapalveluksen minä voisin tehdä toiselle ihmiselle, vastasi Knetzewitsch olkapäitään kohauttaen. — Minä en enää kelpaa mihinkään.
Tämä oli kerrassaan liikuttava tunnustus. Mutta hän ei todellakaan luullut enää voivansa mitään toimittaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä, ei koskaan oppinut mitään, ei koskaan mitään harrastanut. Hänestä se oli itsessään ihan luonnollista, että hänelle kerran niin kävisi, kuin nyt oli käynyt.
Silloin meni täti Eufemia hänen luoksensa, laski kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet luokseen.
- Tahtoisitteko ansaita satatuhatta frangia? kysyi hän matalalla äänellä.