- Satatuhatta frangia?
- Niin, aivan niinkuin sanoin, jatkoi täti Eufemia. — Ja että näkisitte, etten minä laske leikkiä, niin näette tässä kaksikymmentä tuhatta frangia. Nämä saatte heti etumaksuna, jos sitoudutte tekemään erään työn. Tässä näette ne! Hei, pidättekö niistä? Katsokaas, kuinka ne kimaltelevat ja säkenöivät, kuule, kuinka ne helisevät! Kaikki nämä kuuluvat teille, jos vaan sanotte "jaa"!
Tätä sanoessaan oli hän avannut nahkalaukkunsa jota kantoi kädessään.
Knetzewitsch katsoi siihen ja kyyristyi kokoon käheästi huudahtaen. Siinä oli kultaa, punaista, rahaksi lyötyä kultaa, joka kiilteli häntä vastaan, niin paljoa kultaa ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.
- Oh, Jumala varjelkoon! mutisi Knetzewitsch. Mistä te tulette, jolla on niin paljon kultaa?
- Mistä minä tulen, on teille yhdentekevä, vastasi Eufemia. — Pääasia on, että tarkasti kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa. Eräällä henkilöllä, jota en tahdo ilmoittaa, on vihollinen. Tämä on niin vastenmielinen hänelle, ettei hän voi elää rauhassa niin kauan kuin tämä vihollinen hengittää samaa ilmaa kuin hän. Hän tarvitsee siis varman ja luotettavan miehen, joka voi väijyä vihollista ja ampua luodin hänen selkäänsä niin että se menee sydämeen. Hän luulee, että te, herra Knetzewitsch, olette juuri se mies, jota hän tarvitsee. Satatuhatta frangia tästä työstä, kaksikymmentä tuhatta heti, jäännös sitte työn tehtyä. Molemmin puolisen vaitiolon lupaan minä meidän puolestamme ja tuloja tuottavan viran parin vuoden päästä, kun asia on ehtinyt unohtua, eikä sitä kukaan enää ajattele.
Knetzewitschiä vilusti ja hiotti vuoron perään. Hänellä oli samallainen tunne kuin juotuaan liian paljon ja liian väkevää viiniä.
Mutta täti Eufemia pudisti laukun sisällön pöydälle, jonka viereen hän itse istuutui ja sanoi kylmällä äänellä.
- Päättäkää nyt, Ratscho Knetzewitsch! Tahdotteko yhdellä kertaa tulla rikkaaksi mieheksi ja elää mukavasti, tarvitsematta huolia huomispäivästä, vai annatteko omaisuutenne, linnanne, puutarhanne ja kaikki mitä teillä on, mennä vasaran alle pakkohuutokaupassa ja itsenne ajaa kerjäläisenä ulos kadulle?
- Kerjäläisenä! änkytti aatelismies ja hänen kasvonsa vääntyivät. — Kerjäläisenä! Niin, niin! kerjäläiseksi minä tulisin. Minulta puuttuisi leipää — viinistä puhumattakaan — ja minun täytyisi paleltua talvella!