Nyt kosketti murhaajan sormi kiväärin lukkoa. Silloin — —
SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.
Hekkumoitsijan vallassa.
Kaksi kättä tarttui murhaajan kivääriin. Turhaan koetti tämä saada käsiään irti aseesta. Hän teki kerrassaan epätoivoisia yrityksiä, mutta joko hänen kätensä olivat liian heikot paljosta juonnista tai oli se lujuus, joka hänen oli voitettava, aivan yliluonnollista laatua.
-Täältäkö sinut siis löydän, Ratscho Knetzewitsch, kuului naisen ääni sanovan. — Minun aavistukseni eivät siis pettäneet! Sinä olet myynyt sielusi rahasta, sinä olet vaihtanut kunniasi halpaan mammonaan! Murhaaja — murhaaja, päästä uhrisi!
Vaikka Ratscho Knetzewitsch oli kellarissaan juonut niin paljon makeata viiniä, että hän tuskin saattoi pysyä jaloillaan ja vaikka se kiihtynyt mielentila, jossa hän oli, oli osaltaan vaikuttanut sen, että hän oli aivan juovuksissa, niin olivat nämä sanat kuitenkin omansa edes hiukan häntä selvittämään. Hän päästi kiväärin, joka jäi sen käsiin, joka piti kiinni varresta.
Milan katsoi ylös Geniaan.
- Genia — Genia! sanoi hän vaivaloisesti, katsoen ylös nuoreen tyttöön, jonka kalpeita kasvoja kuu valaisi ja jotka sen kautta tulivat yhä kalpeammiksi. — Genia, oletko se todellakin sinä, joka olet tullut minua pelastamaan tällä epätoivon hetkellä?
- Niin, minä se olen, kuningas Milan, vastasi Genia lujalla äänellä. Nyt en voi kuitenkaan selittää sinulle, mikä minut on tuonut tämän miehen luo. Hän ei ole vielä voitettu! Katso, kuinka hänen silmänsä hehkuvat, kuinka hän vapisee mielenliikutuksesta, kuinka hän tuijottaa sinuun kuin petoeläimeen, joka aikoo hyökätä uhrinsa kimppuun. Elä kuitenkaan pelkää, kuningas Milan, sillä tämä mies ei voi enää vahingoittaa sinua. Minä vannon sinulle, että ennen lasken sen luodin, joka on tämän kiväärin piipussa, hänen omaan sydämeensä, kuin että hän saa katkaista hiustakaan sinun päästäsi. Ja kohta näyttäytyivät Genian sanat tosiksi, ettei Ratscho Knetzewitsch suinkaan ollut vielä voitettu. Hän ulvoi niin että se kuului ympäri metsän.
- Takasin, tyttö, huusi hän. — Anna minun toimittaa tämä asia! Satatuhatta frangia, ymmärrätkö, Genia! — Ne täytyy minun ansaita, jos aion pysyä aatelismiehenä. — Ja sinä, sinä tulet vaimokseni, ja minä puen sinut silkkiin ja samettiin ja sinä saat kultavitjat ja sinusta tulee Zaporan linnan rouva, mutta tämän miehen veren täytyy ensiksi vuotaa! Tänne kiväärini, tyttö! Ainoastaan sinä ja minä tiedämme tästä asiasta, ja me — me vaikenemme!