Aleksanteri kääntyi kiireesti ja vaipui nojatuoliin, joka oli
papereilla peitetyn pöydän ääressä. Ovi oli todellakin avautunut.
Kahden santarmin vartioimana, kädet taakse sidottuina astui
Knetzewitsch Nicodemin seuraamana.
Kuningas viittasi. Vanki tuotiin hänen eteensä niin että tämä jäi seisomaan noin viiden askeleen päähän kuninkaasta.
Ratscho parka oli ehtinyt tulla aivan selväksi. Rajussa ratsastuksessa olivat viinin höyryt haihtuneet ja hän katseli ympärilleen jokseenkin raittiilla silmillä.
Tuolla istui kuningas. Tuo kaunis nainen oli epäilemättä kuningatar. Hyvä, oikein hyvä, heitä hän juuri tarvitsikin täällä. He tiesivät, ettei häntä rangaistaisi. Hehän olivat luvanneet hänelle täyden vapauden kaikesta rangaistuksesta ja lisäksi vielä suuren palkinnon.
Aleksanteri painoi päätään käsiinsä. Hän katsoi kauan Ratscho
Knetzewitschiin. Sitte sanoi hän hiukan epävarmalla äänellä:
- Sinä olet siis se raukka, joka uskalsit ampua minun isääni?
- Niin, teidän majesteettinne — minä se olin.
- Tiesitkö sinä, että se oli kuningas Milan, jota sinä aioit murhata?
- Tietysti minä sen tiesin, teidän majesteettinne! Kuka nyt ei tuntisi Serbiassa kuningas Milania? Hänen kuvansahan on vielä joka talon seinällä. Ja sitte sanottiin minulle, että hän oleskelee Tapschidermetsässä.
- Kuka on sinulle sitä sanonut? oli Aleksanteri kysymäisillään, mutta salainen silmäys, jonka Draga häneen heitti, sulki hänen suunsa ja vasta pitkän vaitiolon jälkeen avasi Aleksanteri suunsa toiseen kysymykseen.