Mutta tänä päivänä oli kahdessa näistä kopeista vankeja, jotka eivät kuuluneet linnan vartiostoon eikä palvelusväkeen ja jotka olivat vartioiden mielestä vaarallisia rikoksentekijöitä.
Toisessa kopissa istui herra Ratscho Knetzewitsch jakkaralla ja nojasi päätä käsiinsä. Hän sulki silmänsä vähä väliä ja koetti nukkua.
Mutta viereisessä kopissa makasi Genia von Sandorf kokoonkyyristyneenä eräässä nurkassa ja itki hiljaa. Hänen kyyneleensä virtasivat sitä runsaammin kun hän tiesi olevansa aivan syytön. Yhä enemmän ja enemmän surullisena mietti Genia, mitä lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova. Se seikka teki hänet erityisen levottomaksi, että Nicodem Lunjevica oli tuonut hänet tänne. Hän oli lukenut Nicodemin katseen ja ymmärtänyt, että hänen kauneutensa oli vaikuttanut häneen ja jos hän olisikin epäillyt tätä asiaa, niin olisivat ne Lunjevican sanat, joita hän oli hänelle ratsastaessa kuiskannut, poistaneet viimeisenkin epäilyksen. Genia vapisi ajatellessaan, että hänen piti vielä tavata Nicodemia. Mutta vielä suurempi tuska valtasi hänet, kun hän ajatteli, että vielä kerran tulisi tekemisiin Dragan kanssa. Tämä nainen näytti hänestä olevan Jumalan ruoska, joka oli taivaasta lähetetty Serbiaan kurittamaan tätä onnetonta maata jostain synnistä, jonka se oli tehnyt. Jokainen kuningattaren sana, jokainen katse oli herättänyt Genian sielussa syvän inhon häntä kohtaan. Hän häpesi sukupuolensa vuoksi, kun Dragakin oli nainen. Hän tiesi hyvin Dragan kevytmielisyyden, hänen rikoksellisuutensa, aavisti hänen olevan tunnottoman naisen ja ne riittivät antamaan hänelle täydellisen kuvan Dragan luonteesta.
Tuolla kopin oven ulkopuolella kulki vahti edestakasin yksitoikkoisessa tahdissa. Vähä väliä kuuli hän kiväärin räminän. Sitte oli taas kaikki hiljaa. Hämähäkki laskeutui lankaansa myöten alas katosta siihen koppiin, jossa Genia nääntyi ja putosi suoraan alas hänen polvilleen. Mutta eläimen kosketus ei pelottanut Geniata, vaikka hän muutoin kammosi hämähäkkejä. Nykyisessä yksinäisyydessään teki se hänelle melkein hyvää nähdä ja tarkastella pikku eläintä, kuinka se kosketettuaan häntä heti riensi lankaa ylöspäin ja alkoi sitte kutoa verkkoansa.
Äkkiä kuuli Genia rykäistävän, sitte haukotuksen ja vihdoin kuuli hän selvästi sanat:
- Kirotun ikävää täällä on! Mieluummin olisin suonut, että olisivat heti langettaneet tuomion, niin olisi näytelmä ollut lopussa ja minä olisin päässyt takasin Zaporaan.
Genia hypähti ylös. Hän tiesi nyt, että onneton Ratscho Knetzewitsch oli aivan hänen vieressänsä ja että heitä eroitti vaan ohut lautaseinä. Genia naputti hiljaa tähän seinään, sillä hän tahtoi kaikella muotoa päästä yhteyteen Knetzewitschin kanssa, hänen täytyi kuulla, mitä tämä ajatteli kohtalostaan.
Mutta viipyi jokseenkin kauan, ennenkuin aatelismies käsitti, että hänen vankilansa seinän takana nääntyi olento, joka tahtoi vaihtaa muutamia sanoja hänen kanssansa.
Vihdoinkin vastasi hän koputuksiin ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:
- Kuka siellä koputtaa? Onko täällä muitakin vankeja? Ehkä voimme puhua hetkisen keskenämme, sillä aika kuluu täällä hirveän hitaasti.