- Minä se olen Ratscho Knetzewitsch, vastasi nuori tyttö. — Minä olen
Genia von Sandorf.
- Suojelushenkeni, pyhän Nikosiuksen nimessä, olipa tämä aika hämmästys! kuultiin aatelismiehen huudahtavan. — Tekö se todellakin olette, Genia? Oh, sepä on uskollisuutta, verratonta alttiutta! Oletteko seurannut minua tänne vankilaankin? Oi, se panee minut melkein itkemään liikutuksesta.
- Vapaaehtoisesti en ole seurannut teitä tänne, herra Knetzewitsch, vastasi Genia. — Minut on laahattu tänne ilman jumalallista ja inhimillistä oikeutta. Minua syytetään osallisuudesta teidän rikokseenne.
- Ha, haa, teitä syytetään sellaisesta asiasta! Oh, kuinka hullua! Kuka sitä on sanonut?
- Kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica, se upseeri, joka yllätti meidät molemmat metsässä.
- Kuningattaren veli? Ah, sitte on kaikki hyvin! Se kaunis, nuori upseeri oli siis kuningatar Dragan veli?
- Niin, olisihan minun pitänyt arvatakin, että hän lähetti vaan uskollisimman ystävänsä tuomaan meitä tänne.
- Oi, herra Knetzewitsch, minä pyydän teitä kaikesta sydämestäni, elkää ajatelko niin tyynesti tulevaa kohtaloanne. Teidän edessänne on jotakin kauheaa. Minä aavistan, minä tunnen sen.
- Luuletteko sitä todellakin, rakas Genia? kysyi Knetzewitsch aivan tyynesti. — No, silloin voin minä vakuuttaa teille, että kaikki tulee käymään kuin tanssi. Minut viedään jo tänään korkeimman tuomioistuimen eteen, joka on minun tähteni sähköteitse kutsuttu Belgradista.
- Ja tuomioistuin tuomitsee teidät! sanoi Genia. Se on hyvin mahdollista, melkeinpä varmaa! — Se tuomitsee teidät pitkään vankeusrangaistukseen. Ettekö vapise siitä ajatuksesta, herra von Knetzewitsch.