Knetzewitsch nauroi ääneensä.
- Ohoh, sitä en toki tee, siitä en lausu sanaakaan! vastasi hän. — Ja minä pyydän teitäkin, Genia, että jos teiltä kysytään, niin ette mitään puhu rahoista, joita minä niin äkkiä sain, ettekä myöskään sen vanhan naisen käynnistä. Hyvin kai arvaatte, kuinka asian laita on, mutta nyt on pantava kieli hampaiden eteen. Jos minä vastaan tuomioistuimelle niinkuin muutamat henkilöt tahtovat, niin ei minulta tule mitään puuttumaan, rakas Genia. Minusta tulee hyvinvoipa, ehkä kerrassaan rikas mies ja voin sitte elää mukavasti levossa ja rauhassa. Oi, sitte tahdon minä jakaa rikkauteni teidän kanssanne, rakas Genia! Minä vannon teille, että teillä on minun vaimonani oleva hyvät päivät, en koskaan kiellä teiltä mitään ja aina —
- Jo riittää, herra von Knetzewitsch! huudahti Genia surullisella äänellä. — Minä näen, että on mahdotonta saada teitä toisiin ajatuksiin. Mutta ajatelkaa minua, kun kaikki on ohi, kun teille on lausuttu tuomionne ja teidät viedään mestauspaikalle ja muistakaa, että minä ennustin teille, että teidät häpeällisesti petetään luottaessanne niin lapsellisesti heidän lupauksiinsa. Ne, jotka houkuttelivat tähän rikokseen, uhraavat teidät kylmäverisesti ja ajattelevat vaan itsensä pelastamista.
Tämän sanottuaan vetäytyi Genia takasin seinästä ja istuutui taas nyyhkien takasin nurkkaansa. Nyt näki hän koko sen valheiden verkon, johon Draga oli pyydystänyt tuon mitään aavistamattoman aatelismiehen. Mutta Genia ei voinut ajatella, että Aleksanterikin tiesi asiasta. Hän piti häntä tosin heikkona luonteena, mutta ei hän olisi koskaan luullut hänen olevan niin halpamaisen, että antaisi suostumuksensa isän murhaan ja sitte tuomitseisi kuolemaan sen, jota hän oli käyttänyt häpeällisen rikoksen toimeenpanossa.
Ratscho koetti tosin vielä muutamia kertoja alottaa puhetta Genian kanssa, mutta tämä vastasi vaan lyhyesti. Genia näki, ett'ei häntä voinut enää pelastaa.
Iltapuolella alkoi kuulua liikettä Ratschon kopissa.
- No, joko se nyt tapahtuu? kuuli hän aatelismiehen kysyvän. Joko Belgradin tuomarit ovat täällä? Hyvä! Kuta pikemmin tulee loppu, sitä parempi! Kysykööt he vaan minulta, kyllä minä vastaan. Sitte kuuli Genia ovea taas kiinni pantavan. Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin koputti seinään ja huusi Knetzewitschin nimeä, ei kukaan vastannut. Hän oli siis pois viety. Hän seisoi jo tuomioistuimen edessä. Genia odotti, että häntäkin tultaisiin hakemaan. Hän luuli varmasti, että hän joutuisi tuomioistuimen eteen ja teki sen päätöksen, ettei mikään voisi estää häntä totuutta puhumasta. Hän puhuisi oikeuden edessä siitä salaperäisestä ja äkillisestä vierailusta, jonka se vanha nainen teki Zaporaan. Jos ei Ratscho pysyisi totuudessa, niin tekisi hän kaikki, saadakseen tuomioistuimen vakuutetuksi, että Ratscho Knetzewitsch oli ollut vaan välikappale mahtavamman kädessä.
Mutta nyt tahdomme seurata Ratscho Knetzewitschiä tuomiosaliin, sillä sellainen oli kaikessa kiiruussa tehty huvilinnaan. Ensi kerroksessa oli suuri, komeasti sisustettu huone, jota tavallisesti käytettiin vaan silloin, kun linnassa oli tanssiaiset eli suurempi vastaanotto. Mutta nyt oli suurimmassa kiireessä asetettu sinne mustalla liinalla peitetty pöytä, tuoleja tuomioistuimen jäsenille ja puupenkki, jolla syytetyt saivat istua. Ratscho Knetzewitsch istui siellä aivan tyynenä, niin, kerrassaan hyvällä tuulella. Hän tervehti tuomioistuimen jäseniä ja katseli sitte tarkasti ympäri koko salin. Nähtyään kuningas Aleksanterin ja kuningatar Dragan eräässä sivuaitiossa, nyökäytti hän tyytyväisesti päätään ja mutisi:
- Kaikki käy kuin tanssi. Tuolla he jo istuvat kuulemassa, suoritanko minä hyvin tehtäväni. Ehkä hänellä on jo taskussaan ne 80,000 frangia, jotka minä siinä tapauksessa saan. Ha, haa, nuo tuomarit ovat kuitenkin aika tyhmeliinejä! Nyt tulevat he asianalkaen Belgradista ja vaivaavat hirmuisesti päätänsä tällä asialla, mutta sanoivatpa he mitä tahansa, niin olen minä aina oikeassa. Minä saan rahani ja vapauteni ja sillä hyvä!
Kuulustelun kestäessä kadotti Ratscho kuitenkin osan hyvästä tuulestaan, sillä tuomioistuimen presidentti otti hänet ankaraan ristikuulusteluun. Hänen oli helppo saada Knetzewitsch sanomaan itseään vastaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta pysyi aatelismies väitteessänsä, että Milan oli kerran loukannut hänen isoisäänsä ja siksi oli hän vannonut tappavansa kuninkaan. Kun hän nyt sattumalta oli saanut kuulla, että Milan oleskeli Tapschiderpuistossa, niin oli hän katsonut, että niin hyvää tilaisuutta täytyi käyttää.