- No, ja sitte menin minä viinikellariin, kertoi Ratscho hyväsydämisesti — ja siellä join minä kunnes tulin rohkeaksi. Sitte otin jahtikiväärini ja menin ulos metsään ja siellä etsin Milania ja löysin hänet. Ja sitte — no niin, mitä sitte tapahtui, sen te tiedätte, hyvät herrat. Minä en valitettavasti ampunut oikein hyvin. Se ei olekaan mikään pikku asia ampua ihmistä. Se on ihan toista kuin tähdätä jotain eläintä.

Tuomarit pudistivat päitään. Sillä tavoin eivät he olleet vielä koskaan kuulleet puhuvan ihmisen, joka odotti kuolemantuomiotaan.

- Eräs santarmi, joka vangitsi teidät — kääntyi presidentti nyt syytetyn puoleen — on vähää ennen tämän istunnon alkamista ilmoittanut minulle, että te olette tehnyt hirvittävän syytöksen hänen majesteettiansa kuningasta kohtaan. Te kuulutte nimittäin väittäneen, että hän oli palkannut teidät tekemään tämän murhan.

- Väitinkö todellakin sellaista? sanoi Ratscho ja kohautti olkapäitään. — Siinä tapauksessa näette, hyvät herrat, että minä olin silloin joko humalassa tai olin minä aivan sekasin onnettomuudesta. Minä rakastan ja pidän arvossa hänen majesteettiansa kuningasta ja toivon, että hän vielä hyvin kauvan saisi hallita Serbian onneksi. Ei koskaan johtuisi mieleenikään selvällä päällä lausua sellaisia syytöksiä rakkaan kuninkaani persoonaa kohtaan. Päinvastoin. Minä väitän täten juhlallisesti, että se ajatus syntyi päässäni aivan yht'äkkiä ja että läksin kotoa mainitsematta siitä sanaakaan kellekään ihmiselle. Kysykää vaan neiti Genia von Sandorfilta! Hän kyllä puhuu teille, että minä olen vanha poika, joka en seurustele kenenkään kanssa, kaikkein vähimmin kuninkaani kanssa ja että minä otin kiväärini yhtä tyyneesti, kuin minun on tapana ottaa; kun aion lähteä ulos metsästämään.

- Genia von Sandorf? kysyi presidentti. — Oliko hän teidän talossanne?

- Tietysti. Minä löysin hänet eräänä päivänä oveni edessä, jossa hän makasi pyörtyneenä. Silloin otin minä hänet hoitooni ja kun hän taas parani, tahtoi hän jäädä luokseni. Ei hänellä ole ollut erittäin lihavat päivät minun luonani, tuskin ruokaa, eikä mitään palkkaa. Mutta se oli se sama, neiti Genia von Sandorf viihtyi kuitenkin talossani. Mutta tämän kaiken voi hän itsekin sanoa teille. Hänhän on täällä.

- Täällä? Tarkoitatteko, että hän on nykyään salissa? kysyi presidentti.

- Ei, ei suinkaan! vastasi syytetty mitä levollisimmalla äänellä. — Hänetkin vangittiin. Väitettiin, että hän oli osallinen minun rikokseeni. Minun ei kai tarvitse mainita eikä kunniasanallani vakuuttaa, ettei tämä väitös ole muuta kuin tyhjää puhetta. Yhtä hyvin voisi sanoa, että kuu on auttanut minua ampuessani kuningas Milania, sillä se katsoi minua, kun tein rikokseni.

- Onko teillä jotain sanottavaa, herra upseeri? kysyi presidentti Nicodem Lunjevicalta, joka vastaajan viime sanojen johdosta oli noussut ylös.

- Minä tekisin sen huomautuksen, vastasi Nicodem, että vastaaja on nähtävästi vielä juovuksissa. Se olin minä, joka vangitsin rikollisen samassa silmänräpäyksessä kun hän aikoi tällä puukolla tappaa kuningas Milanin, joka verenvuodon tähden, joka aiheutui ampumahaavasta, oli vajonnut maahan. — Tässä on veitsi, minä panen sen tähän teidän eteenne, herrat tuomioistuimen jäsenet. Mutta erityisesti huomautan siitä, että minä olin ensimäinen näytelmäpaikalla, mutta Genia von Sandorfista en nähnyt enkä kuullut mitään. Vastaajan väite, että Genia von Sandorf on täällä linnassa perustuu joko valheeseen, eli on se lähtenyt hänen viinin himmentämistä aivoistaan.