- Te tunnustatte siis varmasti, jatkoi tuomioistuimen presidentti vastaajaan kääntyen — ettei kukaan ole palkannut teitä tähän rikokseen, ettei teitä ole ostettu rahoilla ja erityisesti, ettei mitkään valtiolliset syyt ole olleet vaikuttamassa, kun te kiväärillänne ahdistitte kuningas Milania.
- Valtiolliset syyt? huudahti Ratscho Knetzewitsch kysyvästi. — Herra presidentti, sellaisia en minä tunnekaan. Minä olen aatelismies ja elän sellaisena linnassani Zaporassa, enkä ole koskaan vaivannut päätäni politiikalla. Niin, kun oli jotain juotavaa ja kun saattoi huuhtoa alas politiikan samalla tavoin kuin nieltiin hienot konjakkiryypyt, mutta muutoin — Herra presidentti, Serbian kansassa ei verikoston tunne ole vielä aivan kuollut ja kun ei saada oikeutta tuomioistuimen edessä, niin täytyy itse ottaa se.
- Minä arvelen, että asia on selvä, sanoi presidentti muille tuomioistuimen jäsenille. — Sen tunnustuksen, jonka syytetty on tehnyt, täytyy, hyvät herrat, määrätä teidän tuomionne tässä suhteessa, aivan nimenomaan on vastaaja lausunut, että hän on toiminut vaan omasta alotteestaan, omassa asiassaan. Valitettavasti on niin, että verikosto ei ole vielä kokonaan poisjuuritettu Serbiasta. Minä ajattelen, hyvät herrat, että sen jälkeen, mitä nyt olemme kuulleet, voimme me vetäytyä erillemme tuomiota langettamaan ja arvelen, ettei siitä ole keskuudessamme muuta kuin yksi mielipide.
Tätä sanoessaan vilkasi presidentti vastapäätä olevaan aitioon, jossa kuningas ja kuningatar istuivat, kuin olisi hän tahtonut kuninkaallisen parin silmistä lukea, hyväksyisikö he tämän heille niin vastenmielisen asian pikaisen suorittamisen. Muiden kolmentoista tuomarin joukossa ei ollut näet ainoatakaan, joka ei ollut varmasti vakuutettu siitä, että tässä oli kysymyksessä valtiollinen murhayritys, mutta jokainen heistä oli myöskin vakuutettu siitä, että Ratscho Knetzewitsch oli tuomittava kuten tavallinen rikoksentekijä, kuten mies, joka on antautunut kostonhimonsa palvelukseen ja että ainoastaan sillä tavoin oli kuninkaan kiitos saatavissa. Ja kuninkaan kiitollisuushan tässä lopulta oli pääasia, joka ilmenisi tähtien, virkaylennysten, nimitysten, vieläpä rahalahjojenkin muodossa, joita Aleksanteri joskus jakeli alamaisilleen vahvistaakseen heidän "uskollisuuttaan". Mutta tämä uskollisuus ei ollut pohjaltaan muuta kuin uskottomuutta, häpeällistä, rikoksellista uskottomuutta sille valalle, jonka nämä tuomarit olivat vannoneet, että he tuomitseisivat oikein ja puolueettomasti, että he tuomitseisivat ylhäisen ja alhaisen saman lain mukaan ja etteivät he kellekään ihmiselle maan päällä tekisi tiliä tuomiostaan, vaan ainoastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle, korkeimmalle tuomarille taivaassa.
Tuomioistuimen jäsenet vastasivat presidentille pään nyökkäyksellä. He olivat jo alkaneet nousta ylös vetäytyäkseen pois, kun äkkiä yksi heistä — se oli nuorin näistä vanhoista miehistä — nousi ylös ja sanoi:
- Anteeksi! herrat virkatoverit. Ei ole mahdollista, että käymme nyt jo päätöstä tekemään, emmehän ole vielä kuulleet ketään puolustajaakaan. Kuka on kutsuttu syytettyä puolustamaan? — Sillä Serbian laissa säädetään, että ketään syytettyä ei saa tuomita ilman että joku asianajaja eli ainakin joku mies kansasta joka on täyttänyt viisikymmentä vuotta, on tuomioistuimen edessä puolustanut hänen asiaansa.
Korkean tuomioistuimen jäsenet katsoivat hyvin hämillään toisiinsa, tuomarit kohottivat olkapäitään, presidentti pudisti päätään ja heitti toivottoman katseen kuninkaaseen.
Tällä Serbian suurella, oikeutta rakastavalla kuninkaalla oli kyllä ollut hyvin kiire kutsua tuomareita langettaakseen tuomio tuon onnettoman yli, joka luottava hymy huulillaan seisoi siinä tyynenä, mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen lain mukaan täytyi antaa hänelle myöskin puolustaja. Aleksanteri olikin oikeastaan ajatellut toimeenpanna oikeudellisen huvinäytelmän, jotta kukaan ei sitte voisi nostaa kättä häntä vastaan, osoittaa häntä ja sanoa:
- Katsokaa tuota kuningasta — hänellä oli niin kiire mestauttamaan isänsä murhaaja, jotta tämä ei voisi puhua.
- Tuhat tulimaista, sitä en ollut ollenkaan ajatellut! kuiskasi Aleksanteri Dragalle sivellen hermostuneesti kädellään punaisella sametilla päällystettyä aition koristekilpeä. — Kun on voitu hankkia 13 roistoa tuomareiksi, niin olisi kai voitu löytää asianajajakin, joka olisi yhtä taipuvainen kuin nämä muut.