- Kapinoitsija! sähisi Aleksanteri aitiossaan ja Dragan täytyi pidättää puolisoaan, sillä tämä oli aikeessa heittää saliin käsky, että vieras oli vangittava.
- Tahdotko sinä turmella kaikki tyyni? kuiskasi Draga. — Istu hiljaa ja anna heidän jutella mitä haluavat! Jos Serbiassa aletaan puhua, että sinä olet vastustanut vapaata puolustusta, niin ei sinuun enää luoteta. Anna sinä hänen vapaasti puhua loppuun asti! Sinä saat nähdä, että Ratscho Knetzewitsch kyllä tuomitaan.
- Koettakaamme nyt päästä loppuun tässä asiassa! kehoitti presidentti.
— Te olette puhunut kanssarikollisista — mainitkaa heidän nimensä!
- Te saatte kyllä aikanaan kuulla nimet, sanoi salaperäinen asianajaja äänellä, joka, kuten ukkosilma, ilmoitti hirmuisen rajuilman puhkeamista.
Tuolla, tuolla he istuvat, tuossa purppuralla verhotussa aitiossa, jonka päällä kullattu kruunu prameilee, tuolla istuu hän ja kutsuu itseään teidän hallitsijaksenne — se on kuningas, joka on käskenyt, että hänen oma isänsä on murhattava, ja kuninkaan vaimo se on, joka synnytti hänessä sen luonnottoman ajatuksen!
Tuomioistuimen jäsenet hyppäsivät paikoiltaan hämmentyneen näköisinä.
Ei edes Dragakaan voinut enää pidättää itseään, vaan huusi saliin:
- Alas kapinoitsija! Kuolema hänelle, hän on meidän vihollistemme ostama! Kuninkaan tahtoo hän halventaa tämän oman kansain silmäin edessä, ja minut, tämän kansan hyväntekijän, tahtoo hän vetää lokaan. Lyökää hänet rautoihin ja heittäkää vankeuteen!
- Ei vankeuteen, huusi Aleksanteri — hänet on heti tuomittava samalla kertaa kun tuo toinenkin murhaaja! Mestauslavalle heidät molemmat, minun täytyy nähdä heidän verensä vuotavan!
Santarmit, jotka tähän asti olivat seisseet salin ovella, juoksivat esille ja hyökkäsivät ukon luo, joka oli lähtenyt puolustajapaikaltaan.
Mutta samalla kun oikeuden palvelijat ojensivat kätensä häntä kohti, repäisi hän äkkiä oikealla kädellään pois valkoisen tukan ja parran ja —