- Milan, isäni, huudahti Aleksanteri. — Ha, haa, hän itse — hän on lausunut minun tuomioni!

Kuului kumea jysähdys. Kuningas oli kaatunut aitionsa lattialle ja mennyt tainnoksiin.

Mutta Draga heittäytyi Aleksanterin yli, ei auttaakseen häntä ylös, vaan tuskasta vavisten syleilläkseen häntä, sillä ei hän koko maailmassa peljännyt ketään ihmistä niin paljon kuin tätä miestä, joka nyt nopein askelin riensi aitiota kohti. Sillä santarmit eivät olleet uskaltaneet koskeakaan häntä. — Yksi silmäys noista kuninkaallisista silmistä oli ollut kylliksi peräyttämään oikeuden palvelijat. He muistivat kerran vannoneensa uskollisuutta tälle miehelle ja tämä vaikutti vielä heihin siinä määrässä, että he eivät voineet rikkoa sitä, eivät edes senkään käskystä, joka nyt oli heidän kuninkaansa.

Ei kukaan uskaltanut paikaltaan liikahtaa. Arkoina vetäytyivät he takasin, ei kukaan heistä rientänyt Aleksanterin avuksi. Ei kukaan ojentanut kättänsä pidättääkseen Milania, vaikka hänen asentonsa oli nyt uhkaava.

- Murhaaja! huusi Milan kovalla äänellä aitioon ja hänen katseensa tunkeutui Dragan silmiin. Murhaaja purppurassa ja kruunu päässä! Teillekin tulee kerran tuomion hetki, ja silloin — silloin saatte te molemmat maksaa, mitä olette nyt minulle tehnyt! Sinä Aleksanteri olet palkannut murhaajan ottamaan hengen omalta isältäsi — rikos, jolla ei ole vertaa! Ja sinussa, sinä kunniaton nainen, sinussa se helvetillinen ajatus ensin syntyi ja sinä annoit sille maallisen muodon! Kirottu olkoon muistosi, häpeään joutunut Obrenovitsch, kirottu olkoon jokainen sinua koskeva ajatus! Ja jos ei sinua kukista vaimosi ilkeys, ei oma heikkoutesi eikä se eläimellinen luonne, joka asuu teissä molemmissa, niin täytyy isän kirouksen teidät kukistaa, jos kerran löytyy Jumala taivaassa eikä hän vielä kokonaan ole hyljännyt Serbiaa.

Kuten ukkosen jyrinä, kuten pasuunain kaiku tuomiopäivänä, kuuluivat Milanin sanat läpi salin ja hänen vartalonsa kohosi kuten säkenöiväin salamain ympäröimänä siinä tulipunaisessa valossa, jonka laskevan auringon säteet heittivät saliin.

Lausuttuaan nämä sanat meni kuningas äkkiä ovea kohti. Vielä kerran heitti hän silmäyksen turmeltuneeseen poikaansa ja Dragan vääntyneisiin kasvoihin ja — katosi.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Petetty luottamus.

Samalla hetkellä avasi kuningas silmänsä ja tuli tuntoihinsa.