- Onko hän vielä täällä? kuiskasi hän murtuneella äänellä Dragan korvaan. — Elä nosta kättäsi häntä kohti, elköönkä kukaan vaan seuratko häntä! Ah, hän on oikeassa, isän murha on hirmuisin kaikista rikoksista, mitä ihminen voi tehdä. Ei, elä katso minua niin hirmuisesti! Minä en ole mikään raukka. Minä voin tehdä suuria päätöksiä. Mutta ottaa sen elämä, joka on antanut minulle omani — sitä en toki voi.
- Hän ei ole mikään mies! mutisi Draga. — Jos hän olisi mies, käyttäisi hän tilaisuutta, joka nyt tarjoutuu ja tekisi kerta kaikkiaan tilinsä selväksi Milanin kanssa. Ja minulle, minulle heitti hän nuo hirmuiset sanat vasten kasvoja tuomioistuimen jäsenten ja santarmien edessä, eikä kukaan, ei kukaan vastustanut häntä! — Ah, Milan on saatava pois tieltä! Jos ei se ole tapahtunut tänään, niin täytyy sen tapahtua huomenna.
Aleksanteri oli kulkenut aition rintakilven luo. Hän loi arkailevan katseensa lain valvojia kohti, jotka olivat kokoontuneet mustan pöydän ympärille.
- Laittakaa niin, että oikeudenkäynti päättyy! Minä käsken sen! huusi
hän tuomioistuimien jäsenille. — Te olette nyt kuulleet puolustajan.
Menkää ulos ja sanokaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että Serbian
Aleksanteri ei ole kieltänyt puolustajaa isänsä murhaajalta!
- Syytetty, sanoi tuomioistuimen presidentti Knetzewitschille — onko teillä eduksenne muuta mainittavaa?
- Ei vähääkään, armollinen herra, vastasi Knetzewitsch, joka tyytyväisen näköisenä heitti katseen kuninkaaseen, kun tämä oli vaatinut tuomareita tuomitsemaan häntä.
Kauan eläköön hänen majesteettinsa kuningas! Tehän olette kuullut, mitä hän tahtoo. Tapahtukoon niinkuin kuningas tahtoo! Amen.
Presidentti antoi merkin ja tuomarit vetäytyivät heti viereiseen huoneeseen keskustelemaan tuomiosta. Tähän meni jokseenkin kauan aikaa. Vähä väliä kuului Avakumovitschin liikutettu ääni; hän koetti huomauttaa tovereilleen, että oli mahdotonta langettaa kuolemantuomio. Mutta mitä voi yksi kahtatoista vastaan.
Knetzewitsch oli erittäin tyynellä mielellä sen ajan, kun keskustelua kesti. Joskus johtui hänen mieleensä, että hän oli nälkäinen ja arveli, mitä mahtoi saada illalliseksi, kun hän pääsi takaisin koppiin.
- Huomenna on sitte parempaa! mutisi hän itsekseen ja siveli tyytyväisenä partaansa.