- Kuolemaan tuomittu! kuului kuin kaiku Genian huulilta. Langettivatko he niin kovan tuomion! — Ja sille voitte te nauraa! Ja niin tyynesti te puhutte lopustanne!
- Minun lopustani? Siitä ette tarvitse olla huolissanne, rakas Genia. Kerran kai minunkin elämäni loppuu, sillä täytyyhän kaikkien ihmisten ennemmin taikka myöhemmin nostaa leukansa ylöspäin. Mutta vielä kerran toivon minä saavani juoda pikarini pohjaan ja vihdoin, tultuani yhdeksänkymmenen vanhaksi, onnellisena ja Jumalan tahtoon alistuen nukkuvani ikuiseen uneen lepotuolissani Zaporassa — tiedättehän, mitä tuolia minä tarkoitan, se on päällystetty silkkiripsillä.
- Te erehdytte, onneton ihminen! huusi Genia hänelle. — Te ette tunne niitä, joiden kanssa olette tehnyt hirvittävän sopimuksenne! Te ette voi jäädä eloon, sillä te voisitte olla vaarallinen heille. Kuningatar Draga ei jätä mitään keskeneräiseksi, hän tekee kaikki täydellisesti, ja se tahtoo tässä tapauksessa sanoa sitä, että te kuolette hirsipuussa, Ratscho Knetzewitsch! Niin totta kuin minä toivon kerran tulevani autuaaksi, niin on tämä teidän kuolemaksenne.
- Minun kuolemakseni? huudahti Knetzewitsch ääneensä nauraen. — Te ette voi siis saada pois päästänne sitä ajatusta, että minä olen mennyt mies? Hiljaa, nyt tulee juuri vanginvartija tuomaan illallista. Ette voi kuvitella, Genia, kuinka nälkäinen minä olen ja kuinka hyvältä ruoka maistuisi, vaikkei se olisi niin hyvääkään.
Puoli minuuttia sen jälkeen kuin Knetzewitsch oli lausunut nämä sanat, avautui hänen koppinsa ovi, mutta vanginvartijan sijasta astui synkän näköinen mies, jota seurasi kaksi muuta miestä, jotka olivat hyvin vastenmielisen näköiset.
Hän, joka nyt astui köyhtyneen aatelismiehen luo oli pitkä ja laiha. Hitaasti meni hän Ratscho Knetzewitschin luo, katsoen häneen terävästi pienillä, mustilla silmillään.
Tuo vie minut varmaan nyt jo pois kopistani, ajatteli Knetzewitsch ja kevyesti kumartaen kysyi hän häneltä:
- Uskallanko kysyä — kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Se on hyvin ystävällisesti tehty, hyvä herra, että tulette luokseni tänne koppiin.
Käheä nauru tunkeutui pyövelin huulilta. Sitte laski hän kätensä Knetzewitschin olkapäälle ja sanoi, kuin olisi lukenut ulkoa opittua läksyä.
- Minä olen Belgradin pyöveli, Ratscho Knetzewitsch. Minun tehtäväni on nyt ottaa teidät huostaani, sillä korkein tuomioistuin on tuominnut teidät hirtettäväksi ja minä olen saanut käskyn panna tämä tuomio heti täytäntöön.