Aatelismies kalpeni, kuullessaan nämä sanat. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan tunsi hän pelkoa. Sitte naurahti hän, raapi korvallistaan ja sanoi:
- Ahaa, minä ymmärrän, Belgradin pyöveli! Vai niin, te viette varmaan minut pois tästä kopista?
- Niin, hirttopaikalle minä vien teidät.
- Hirttopaikalle? Oivallista! Ja missä on tämä hirttopaikka, jos uskallan kysyä?
- Ei erittäin kaukana täältä, eräässä syrjäisessä paikassa
Tapschiderpuistossa.
- Ja nämä ovat kai teidän apulaisianne? kysyi Knetzewitsch, osoittaen molempia miehiä.
- Ne ovat minun renkejäni. Elkää nyt tehkö asiaa kovin vaikeaksi, näyttäkää, että olette oikea serbialainen ja ymmärrätte kuolla kuten mies.
- Minä toivon vielä saavani tilaisuuden näyttää teille, vastasi
Knetzewitsch — että minä olen kerrassaan kunnon mies.
Pyöveli tarkasti aatelismiehen kaulaa ja sanoi sitte hänelle:
- Kääntäkää alas paidan kaulus! Teidän tukkanne ei ole erittäin pitkä, siitä ei ole mitään estettä. Minä en vangitse teitä, sillä toivon, että te ette tee mitään tarpeettomia pakoyrityksiä. Muuten seisoo tuolla ulkopuolella sotamiehiä, jotka liittyvät seuraamme. Heidän kiväärinsä ovat ladatut ja jos te tekisitte jotain —