- Hyvä ystävä, sanoi Knetzewitsch, tuttavallisesti lyöden häntä olkapäälle — ette kai te ole mikään narri? Miksi minä yrittäisin paeta? Ei, se ei johdu mieleenikään. Minä olen iloinen kun pääsen pois tästä kopista, enkä enää toivo mitään muuta kuin että toverini, nimittäin se nuori nainen, joka oleskelee viereisessä kopissa, saisi seurata mukana.
- Hänestä ei ole minulla mitään määräyksiä, vastasi pyöveli. —
Laittakaa nyt vaan itsenne kuntoon ja seuratkaa minua!
- Minä olen valmis. Tosin olisin mielelläni tahtonut syödä ensin illallista. Mutta voinhan sen syödä sittekin.
- Sitte?
Pyöveli ja hänen renkinsä katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää.
- No, kiiruhtakaa nyt! ärjyi pyöveli hänelle ankaralla äänellä ja Knetzewitsch tunsi, että hänen niskaansa tartuttiin ja hänet laahattiin ulos kopista.
Matka kulki portaita ylös linnan taakse.
Pyövelin kädet pitivät Knetzewitschin niskaa kuin pihdissä samalla kun molemmat rengit tarttuivat hänen käsiinsä ja siten laahasivat onnettoman mukanaan.
- Kujetta kaikki tyyni! sanoi Ratscho Knetzewitsch itsekseen. Mutta miehet näyttelevät todellakin osansa erinomaisesti, he käyttäytyvät aivan kuin todellakin veisivät minut mestauspaikalle. Mutta kuningas on tietysti käskenyt, että niin täytyy olla — minä koetan parhaani mukaan mukautua kaikkeen.
Ei pyövelilläkään ollut syytä valittaa Knetzewitschin käytöstä. Ei koskaan ennen ollut kukaan kuolemaan tuomittu antanut niin tyynesti viedä itseään mestauspaikalle. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt ihmistä, joka olisi niin vähän ajatellut edessänsä olevaa kuolemaa, kuin Knetzewitsch.