Kun he olivat tulleet ulos ja päässeet pihan yli alkoi Knetzewitsch hyräillä jotakin laulua ja huomautti, että syksy-yö oli todellakin hurmaava, kuu loisti täydessä valossaan, koko taivas oli tähtiä täynnä ja Tapschiderpuiston ilma erinomainen. —
Pyöveli avasi pienen portin, joka johti pihalta puistoon.
- Nyt vihdoinkin, ajatteli Knetzewitsch — nyt ei se kai enää kauan viivy, ennenkuin he päästävät minut. Olihan tämä itse asiassa ollut hauska seikkailu.
Ha, haa, kyllä minä usein vielä tänä talvena nauran sille, kun istun itsekseni uunin edessä sänkykamarissani Zaporassa.
He olivat jo kulkeneet viiden minuutin ajan, eikä Ratschon toiveet tahtoneet täyttyä. Yhä kauemmas kulettivat häntä pyöveli ja tämän avustajat.
Yht'äkkiä pysähtyivät he. He olivat pienen puron reunalla, jossa vesi hitaasti juoksi. Suuret vesikasvit levittivät lehtiänsä puron yli ja niiden verevän vihreä väri muistutti ihanata niittyä. Aivan syvänteen vieressä sillä puolen, jossa pyövelit ja Knetzewitsch olivat, oli iso tammi. Sen oksat ulottuivat vihreän vedenpinnan yli, kuten siunaavan käden sormet.
- Minä arvelen, sanoi Knetzewitsch nähdessään, että pyöveli pysähtyi — että meidän nyt täytyy sanoa hyvästit toisillemme.
Te olette todellakin tehnyt asianne hyvin, enkä minä voi muuta kuin lausua täydellisen tyytyväisyyteni siitä. Hyvästi siis, ja —
Mutta samalla huomasi Knetzewitsch, että eräs pyövelin apulaisista kiipesi tammeen ja alkoi siihen oksaan, joka ulottui pitemmälle veteen, kiinnittää nuoraa.
- Mitäs tuo tahtoo sanoa? kysyi Knetzewitsch nauraen, nähdessään nuo synkät valmistukset. — Aiotteko todellakin hirttää jonkun tänne — eihän nyt sentään tarvitse mennä niin pitkälle ilveilyssä, että siihen ripustetaan ruumis roikkumaan. Aiotteko panna vaatteetkin sen päälle? Ha, haa, olisipa se todellakin mukava temppu, mutta siinä tapauksessa — täytynee minun olla tavallaan kuollut maailmalle!