- Te ette ole ainoastaan "tavallaan" kuollut, Ratscho Knetzewitsch, sanoi pyöveli — vaan parin minuutin kuluttua riiputte te tuossa puussa, voimatta liikahtaakaan. Te tulette sitte ruumiiksi.
- Minä! huudahti Knetzewitsch, ottaen muutamia askelia taapäin. — Minä — tarkoitatteko — ajatteletteko — Kuolema ja kadotus, ettehän aikone tappaa minua?
- Hänen majesteettinsa kuninkaan käsky, korkeimman tuomioistuimen päätös! vastasi pyöveli kohottaen olkapäitään. Minä annan teille vielä kolme minuuttia aikaa valmistaa itseänne kuolemaan. — Rukoilkaa nyt viimeinen rukouksenne!
Tällä hetkellä putosi kuin kalvo onnettoman aatelismiehen silmistä, hänen, joka oli elänyt täydellisessä tietämättömyydessä. Jokainen veripisara pakeni Ratschon kasvoista, hänen huulensa tulivat sinertävän näköisiksi. Kuoleman kauhu kuvastui kaikissa hänen piirteissään ja hänen silmissään oli pelottavan jäykkä ilme.
- Tämä on murha! huusi Ratscho Knetzewitsch murtuneella äänellä. — Tämä on konnamainen murha, sillä se on vastoin meidän sopimustamme. Tämän maan kuningas on vannonut, että hän palkitsee minut, jos minä —
- Jos vielä kerran mainitsette kuninkaan nimeä, niin lyhennän teiltä nekin kolme minuuttia. Kiirehtikää ja toimittakaa rukouksenne, sillä meillä on kiire takasin Belgradiin.
Silloin vaipui Ratscho polvillensa. Oli kuin olisi hän saanut halvauksen. Niin äkkiä vaipui hän polvilleen, ettei hän ehtinyt edes panna käsiään ristiin, vielä vähemmän järjestää ajatuksiaan rukoukseen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka juoksijat pitkin poskia. Hän alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.
- Oi Genia, rakas, hyvä Genia — huudahti Knetzewitsch itkien ja valittaen — oi, jos olisin kuunnellut sinua, kun sanoit, että he pettävät minut! Oi, mitä pahaa olen sitte heille tehnyt? Jumala taivaassa on todistajani, etten ole ajatellut mitään pahaa, ennenkuin he tulivat häiritsemään minun rauhallista, tyyntä elämääni. Ja nyt, nyt olen minä murhannut, jotta minut vuorostani murhattaisiin, minä olen vuodattanut verta ja nyt minun oma vereni vuodatetaan. Armoa, armoa! Minä en tahdo kuolla — oi, tämä ei ole totta, tämä on vaan ilkeätä unta! Herättäkää minut, minä tahdon olla valveilla — herättäkää minut — herättäkää minut!
Onneton repi hiuksiaan, partaansa, nenäänsä, sillä hän luuli, että kaikki oli vaan ilkeätä unta.
Mutta pyöveli riuhtasi hänet pian irti tästä ajatuksesta. Hän laahasi Knetzewitschin tammen luo. Sill'aikaa yksi apulaisista taivutti alas erästä oksaa niin pitkälle, että siihen kiinnitetty silmukka juuri ja juuri ylettyi Knetzewitschin päähän, sitte pantiin nuora hänen päänsä yli ja samassa se pyövelirenki, joka istui ylhäällä puussa, päästi oksan irti ja ollen taipuvainen ja notkea kimposi se ylös ja veti Ratscho Knetzewitschin ruumiin mukanaan. Knetzewitsch tukehtui oman ruumiinsa painosta.