— Turhaan, Draga Maschin, huusi hän kuningattarelle, heität kultaisen verkkosi minua pyydystääksesi… Ehkä olen mieletön, joka annan etusijan tuskalliselle kuolemalle onnen ja loiston rinnalla; mutta… minä olen serbialainen ja rakastan isänmaatani.
Kumminkin, minäkin kerran rakastin sinua, Draga, siihen aikaan kuin luulin, että olisit arvossa pidetty nainen. Nyt tiedän enemmän. Ruumiisi olet kuninkaalle myynyt kullan ja kunnian tähden.
Istukin sitte valtaistuimellasi, pukeudu purppuraan, peilaile vallassa ja ihanuudessa; mutta sydämesi, kuningatar Draga, on jäävä yksin ja rakkaudesta tyhjäksi. Sillä tuota kurjaa letukkaa, joka valtaistuimella istuu — ha, ha, häntäkö sinä rakastaisit, sinä, joka tarvitset miehen tukea, hänen kestävyyttä, rautaista päättäväisyyttä! Ei, ei, Draga, olet tunteva itsesi onnettomaksi sielusi sisimmässä, ja juuri sitä toivon, sen olet Serbian vuoksi täydellisesti ansainnut.
— Onko tuo siis viimeinen sanasi, Stefan Naumovitsch? Sinä siis minua halveksit?
— Kyllä sinua halveksin!
— Uskalikko, tuo sana tuottaa sinulle kuoleman! Mieletön, etkö tiedä, että yksi ainoa viittaus minun puoleltani on kylläksi tuomaan murhaajat tänne, kuristamaan sinut, niinkuin ne…
— Niinkuin ne kuristivat ystäväni, keskeytti Stefan, syvästi läähättäen — eversti Maschinin, entisen lankosi, Draga. Hän ei saanut elää, koska tiesi sinusta liian paljon, koska olisi voinut kertoa, kuinka sinun puolisosi…
— Kylläksi! huusi kuningatar Draga kirkuvalla äänellä. — Polvillesi, vasalli, seisotko kuningattaresi edessä!
Pää taaksepäin heitettynä seisoi Draga Naumovitschin edessä; rinta paisui kuninkaallista suuruutta, ja suuret silmät hehkuivat käskevää mahtavuutta.
Voi, Stefanin täytyi tällä hetkellä tunnustaa itsekseen, että tuo olisi todellakin maailman toivottavin nainen, jollei hänen sielunsa olisi turmeltunut, tuhansien syntien saastuttama.