— Ei, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar Draga, vetäytyen hitaasti ovea kohden. — Sinä et ole kuoleva, et vielä, sillä toivon, että vielä maltat mielesi. Jollet sitä tee, niin et polvillasi kunnioita minua kuningattarenasi ja sydämesi morsiamena, silloin täytyy sinun tässä kopissa nääntyä hirvittävällä tavalla. Tässä kopissa tulet kuin elävältä haudatuksi, ja kun sitte vuosikymmenien kuluttua vankilasi avaa porttinsa sinulle, silloin horjut päivän valoon harmaapäisenä ja kokoon kyyristyneenä — vanhuksena — voimattomana, jota kuningatar Dragan ei enää tarvitse peljätä. — Jää hyvästi, koeta vielä malttaa mielesi, ystäväni!
Seuraavassa hetkessä narisi rautaoven saranat, kuin unikuva oli Draga kadonnut, ja Stefan Naumovitsch tarttui molemmin käsin haavottuneeseen, kuumaan päähänsä ja huusi:
— Ei, ei, se ei ole totta, minä en ole vuosikymmeniä nääntyvä näiden säälimättömien kiviseinien välissä, sillä se hetki on tuleva, jolloin vankilani avautuu, kun Serbia on vapaa, ja silloin — silloin ei ole Dragaa olemassa.
YHDEKSÄS LUKU.
Petturiksi leimattu.
Naisen voimakkaat käsivarret olivat viime hetkessä temmanneet Genian kansanjoukosta tuomiokirkon edustalla, kun tuo onneton tyttö oli vähällä joutua santarmien käsiin.
Genia ei tietänyt, kuinka asia tapahtui; hänet temmattiin vastustamattomalla voimalla, ja hän kuuli tuon tuostakin lempeän äänen kuiskaavan korvaansa:
— Lapsi parka, miksi uhraudut hyödyttömästi? Seuraa minua, niin olet turvassa!
Genia, joka oli vähällä pyörtyä, saattoi vasta sitte selvitä, kun huomasi olevansa kahden hevosen vetämillä rattailla, jotka Belgradista etenivät.
Näissä vaunuissa istui hän serbialaisen maalaisnaisen vieressä, voimakkaan naisen, jommoisia kasvaa ainoastaan Balkanin auringon alla vuoriston raikkaassa ilmassa.