Nainen avarassa, punarantuisessa hameessaan, jota koristivat mustat samettiliivit valkoisissa hihoissaan, päähine päässä, näytti hyvinvoipaiselta. Samoin mies, joka istui matalalla ajurin penkillä, hilpeästi läiskytellen piiskaansa; hän tietenkin oli tuon maalaisnaisen aviomies.
— Seuraa meitä, lapsukaiseni, eläkä pelkää, sanoi yksinkertainen talonpoikaisnainen, kääntyen Genian puoleen. — Elä itke! Meillä saat asua, niin kauan kuin sinua haluttaa.
Olet kovasti ajattelematon lapsi, kun et pidä itsestäsi parempaa huolta. Riippui vaan hiuskarvasta, ettet joutunut poliisin käsiin. — No, minä kyllä asian ymmärrän. Tuo kaunis, nuori upseeri, joka vangittiin, epäilemättä omisti sydämesi. — Näetkös, heti kun tulin tätä ajatelleeksi, oli päätökseni tehty, että sinut pelastaisin. Minä tunkeuduin sinun luoksesi, ja luulenpa että oikealla ajalla tempasin sinut vainuavien koirien käsistä.
— Ketä te sitte olette, hyvät ihmiset, kysyi Genia hiljaisella äänellä, — te, jotka noin otatte osaa kohtalooni, te, joita minun on kiittäminen henkeni pelastuksesta?
Nämät sanat kuullessaan katsahti ajuri ystävällisesti nauraen Geniaan ja sanoi:
— Ketäkö me olemme? — Minä olen Jovan Radac, ja tuo toinen on minun vaimoni Karla; ja tuolta maissipellosta pistää jo esiin muutamia taloja, missä me asumme.
Muutamien minuttien kuluttua pysähtyivät rattaat, ja Genia astui uusien ystäviensä seurassa pieneen, siistiin serbialaiseen talonpoikaistaloon, joka selvästi oli hyvin hoidettu ja puhui hyvinvoinnista.
Häneltä ei edes nimeä kysytty.
Oivallinen väki ravitsi häntä maidolla, leivällä, juustolla ja sianlihalla, ja sillä aikaa kuin hän kyynelten vallassa itki, — sillä hänen sydämensä vuoti verta, kun Stefan Naumovitsch johtui mieleen — laittoi Karla hänelle vuoteen vinttikamarissa.
— Nyt pitää sinun laskeutua levolle, lapseni, sanoi hänelle emäntä, kun Genia oli syönyt, — muutoin sairastut. Taivaan Jumala, sinähän olet niin pelästynyt, että yhtäpäätä itket. Nuku, lapseni, huomenna puhutaan asiasta enemmän!