Genia tunsi itsekin, että hänen tuli koettaa nukkumalla unhottaa asiat ainakin hetkiseksi…

Oi, tässä talossa tunsi hän itsensä vihdoinkin turvalliseksi, jota hän ei ollut tuntenut siitä hetkestä lähtien, kun tuli Belgradiin.

Hän riisuutui ja painoi ruumiinsa valkoisen lakanan peittämälle vuoteelle; mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, pani hän kätensä ristiin ja rukoili kiihkeästi Jumalaa onnettoman vangin Stefan Naumovitschin puolesta.

Hänen huoneensa kohdalla, joka oli Tonavaan päin, istui alakerrassa vielä Jovan Radac vaimoineen lampun ääressä.

Karla nojasi väsyneenä ja suutuksissaan päätänsä käteen, ja Jovan tuijotti haluttomana ja synkkänä raamattuun, joka oli hänen edessänsä levällään.

- Niin, sanoinhan sinulle heti, Karla, vastasi nuori talonpoika vaimonsa johonkin muistutukseen, — etten tahtoisi matkustaa Belgradiin katsomaan naamiohuveja… Nyt hän on jo kumminkin päässyt niin pitkälle, tuo ylpeä Draga, että hän on tullut Serbian kuningattareksi.

— No niin, huonoa on alku, ja huonosti tämä loppuu, nuoren upseerin Stefan Naumovitschin ovat lyöneet rautoihin; kukapa tietää, eikö muitakin ole vangittu? Minua suuresti huolestuttaa eversti Maschinin, meidän isäntämme ja hyväntekijämme asema, sillä hän on aina ollut Naumovitschin hyvä ystävä.

— Jumalan pyhä äiti, ylistetty olkoon sinun nimesi! sanoi Karla ja teki ristinmerkin. — Suojele sinä eversti Maschinia! Mitäpä meistä olisi tullut, ellei hän veljensä kuoleman jälkeen olisi jättänyt tätä taloa meidän haltuumme! Seitsemän vuotta olit sinä uskollisesti palvellut insinööri Maschinia ajurina ja palvelijana; silloin kuin hän vielä oli naimaton eikä ollut saanut tuota onnetonta päähänpistoa valita Draga vaimokseen, seurasit sinä häntä hänen matkoillaan ja kestit hänen kanssansa monet vaarat.

Ja vielä jälkeenkinpäin pysyit sinä hänelle uskollisena, vaikka Draga teki hänen kotonsa helvetiksi. Ja sitte hän kuoli, nuori mies parka, niin äkkiä, ettei sitä asiata tänäkään päivänä vielä voida selittää…

— Eikö voi selittää? keskeytti Jovan äkkiä vaimonsa puheen käheällä äänellä. — Jovan Radac voi asian selittää, ja jos hän uskaltaisi puhua, niin, suojelijani pyhän Johanneksen kautta, tuo nainen ei enää istuisi kuninkaan palatsissa, vaan Serbian syvimmässä vankilakopissa. Mutta eihän maailmassa näy olevan mitään oikeutta!