— Ei, ei mitään oikeutta, sanoi siihen Karla. — Sillä tuskin oli oivallinen isäntäsi ummistanut silmänsä, kun Draga ajoi sinut pois talosta kuin koiran ja sen perästä ei hän ole rahtuakaan kysynyt, kykenetkö elättämään itsesi vai et.
— Niin, mihinkä minä sitte olisin ryhtynyt? sanoi Jovan katkeruutta äänessänsä, nousten ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. — Minä olisin saanut antautua sotamieheksi ja viettää oikeata koiranelämätä, jollei isäntä vainajani veli, oivallinen eversti Maschin, olisi lahjottanut minulle tätä taloa.
Uskollinen palvelus on palkittava, sanoi hän minulle… Oi, Jumala —
— Avatkaa, avatkaa! kuului samassa kuin kiihkeätä koputusta ikkunalle —
Jovan — Karla, avatkaa, hyvät ihmiset!
— Armollinen Jumala! huusi Karla ja hypähti tuolilta. — Sehän on everstin ääni, hyväntekijämme, vaikka se kuuluu kuin haudasta!
— Avatkaa, jos tahdotte pelastaa henkeni! ähkyi ääni ulkoa — Eversti
Maschin kolkuttaa.
Heti juoksi Jovan, kauhistuen kamalasti äänestä, ovelle; sysäsi salvan syrjään ja löi oven auki selälleen.
Myöskin Karla kiiruhti hyväntekijäänsä vastaan; mutta kumpikin he kauhusta hoipertelivat taaksepäin, sillä heitä kohtasi hirvittävä näky.
Oven aukossa seisoi mies, ryysyiset vaatteet vettä vuotaen, kasvot sinisinä ajettuneina, tukka epäjärjestyksessä, parta harmaana, silmät tuijottaen kuopistansa.
Mutta hirmuisinta oli että miehellä, jolla oli eversti Maschinin vääristyneet piirteet, oli silmukka kaulassa ja pitkä nuora viisti perässä.