— Pelastettu!
Tämä sana pääsi äkkiä everstin huulilta, joka sitte tajutonna kaatui eteisen lattialle.
Mutta Jovan ja Karla eivät enempää kysyneet. He syöksyivät miehen luokse, nostivat hänet lattialta ja kantoivat penkille suuren avonaisen takan ääreen. Sitte otti Jovan linkkuveitsensä ja katkaisi ensin nuoran, joka oli kiedottu onnettoman kaulan ympärille.
Tästä oli kohta hyvät seuraukset. Eversti rupesi hengittämään, ja kun Karla oli kaatanut hänen suuhunsa lasillisen paloviinaa, saivat kasvot takaisin luonnollisen värinsä. Eversti Maschin avasi silmänsä.
— Oi, todellakin se on meidän hyvä isäntämme? nyyhkytti Karla ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen. — Mistä sitte tulette tuossa kauheassa tilassa.
— Tonavasta… haudasta, vastasi Maschin, nousten Jovanin avulla pystyyn ja nojaten takkaa vastaan.
— Niin, haudasta minä tulen, ystäväni. Ylistetty olkoon Jumalan äiti, sillä hän on ihmeellisellä tavalla suojellut minua.
— Ylistetty olkoon hän ikuisesti! sanoi emäntä hurskaasti. — Mutta, herrani, kuinka jouduitte sitte Tonavaan? Mitä merkitsee sitte tuo nuora, joka oli kaulassanne, ikäänkuin teidät olisi tahdottu kuristaa?
— Ikäänkuin olisi tahdottu kuristaa! toisti eversti katkeralla äänellä. — No, eikö minut sitte ole kuristettu? Eivätkö murhaajat vieläkin usko, että hyvin ovat työnsä suorittaneet? Ja kun he katsoivat minun olevan kuolleena, heittivät minut Tonavaan.
Mutta huonosti työnsä sittekin olivat suorittaneet, eivät huomanneet, että nappi, joka oli kaulukseni sisäpuolella, sattui joutumaan kaulan ja silmukan väliin, estäen kuolemani. Vedessä tulin tajuihini ja rupesin uimaan.