Nyt taistelin kaikin voimin kuolemata vastaan. Jo olin jättänyt kaikki toiveet ja ruumiini rupesi väkisin vaipumaan joen pohjaan, kun huomasin valon pilkuttavan teidän lampustanne.
Minä tunsin teidän talonne, ja toivon kipinä silloin syttyi rinnassani. Viimeinen hirveä ponnistus — laahasin itseni maihin… teidän ovellenne ja olin — hyvien ihmisten luona.
— Ihmisten luona, herra eversti — vakuutti Jovan syvästi liikutettuna, — jotka teitä rakastavat ja kernaasti panisivat henkensä alttiiksi teidän pelastamiseksi.
— Oi herrani, mitäpä teistä nyt tulee, huudahti Karla. — Teitä nyt ajetaan takaa, en tiedä, mihinkä teidät kätkisimme.
— Minä en todellakaan tahdo saattaa teitä vaaraan minun tähteni, te siivot, rehelliset ihmiset! vastasi eversti. — Nyt minä vaan tahtoisin teillä levätä yöni. Huomenna sitte aion valepukuun puettuna lähteä maailmaan. Aion paeta Itävaltaan, Wienissä on minulla paljonkin ystäviä, jotka ottavat minut vastaan avosylin.
Mutta nyt, Karla, vie minut ylös kamariin, jossa aina on vuode valmiina vieraita varten! Tahtoisin nyt mennä levolle.
Jovan ja Karla katsoivat toisiinsa hämillään.
— Herra, sanoi vihdoin talonpoika, siellä nukkuu jo eräs vieras. Se on tyttö, jonka vaimoni pelasti Belgradissa, juuri kuin santarmit yrittivät vangita hänet. Tyttö juoksi juuri Stefan Naumovitschin luokse, nähtävästi hänet vapauttaakseen.
— Nähtävästi… vapauttaakseen? sanoi eversti vastenmielisellä äänellä, rypistäen kulmakarvojaan. — Tiedättekö sitte, että tuo tyttö todellakin tahtoi vapauttaa Stefan Naumovitschin? Kuka hän muutoin on?
— Me emme ole kysyneet hänen nimeänsä, vastasi Karla. — Tiedättehän, että serbialainen vieraanvaraisuus käskee meidän niin tekemään. Me annamme mielellämme vieraalle leipää, suolaa ja vuoteen, ja vieras sanokoon nimensä, jos tahtoo, jollei — niin hän poistuu tuntemattomana, levättyänsä.