— Varsin kaunis tapa, sanoi eversti Maschin, — mutta tässä tapauksessa jotenkin epäkäytännöllinen. Meidän päivinämme, jolloin paljon löytyy petosta ja uskottomuutta, täytyy tietää, kenen kanssa on tekemisissä, enkä minä voi oleskella talossa, jossa löytyy ihminen, jota en oikein tunne ja johon en oikein voi luottaa.
— Kiiruhda, Karla, juokse vinttikamariin ja kysy tytöltä, kuka hän on! —
Kohta nousi emäntä ja kiipesi portaita ylös Genia von Sandorfin kamariin.
Hiljaa, jottei nukkunutta herättäisi, astui hän kuun valaisemaan huoneeseen.
Siinä lepäsi nuori tyttö suloisessa unessa, pää ristissä olevilla käsivarsilla.
Syvä, säännöllinen hengitys kohotti ja laski hänen rintaansa. Punaiset huulet olivat puoleksi avoinna, ja tuntui kuin hän unissaan olisi kuiskannut rakastetun nimen.
Nähdessään tämän ihmeellisen näyn, ei emäntä raskiniut tyttöä herättää.
— Miksi hänet herättäisin? sanoi hän itsekseen.
— Ehkäpä hänen vaatteistaan löydän paperin, joka voi everstille selvittää hänen nimensä.
Hiljalleen hän nosti tuolilla riippuvata hametta ja havaitsi pian taskusta kukkaron, jonka hän antoi eversti Maschinille.