- Tuomari Belgradista, vastasi vanha mies — niin — Belgradista hän on hm —
Vanha mies vaikeni äkkiä ja katsoi Geniaan sivulta osanottavaisen ja epäilevän näköisenä. Sitte osoitti hän kapeaa himmeästi valaistua porrasta, joka nähtävästi johti talon ylempään kerrokseen.
- Tuonne ylös pitää meidän mennä, sanoi hän ja kun Genia mielellään seurasi häntä, ojenti hän vielä kerran kätensä ja osoitti ovea joka nyt tuli näkyviin portaiden alapäässä.
- Menkää tuosta sisälle! sanoi hän vangille.
- Viettekö te sitte minut takasin koppiin, odotatteko minua täällä?
- Minäkö — en, en minä odota. Siitä ei ole minulle mitään sanottu. —
Päinvastoin, minä —
Uudestaan keskeytti hän puheensa ja kun Genia kysyvästi katsoi häneen suurilla silmillään, tarttui hän hänen käteensä ja kuiskasi hänelle:
- Pysykää vaan urhoollisena! — Minä ajattelen, että niillä on mielessä jotain pahaa teitä vastaan. Enempää en uskalla sanoa. Minä olen vanha mies ja tiedän, että hienojen herrasväkien palveluksessa saa nähdä ja kuulla yhtä ja toista, jota ei hyväksy, mutta kuitenkin täytyy vaieta.
Näin sanoen avasi vanha sotamies oven ja työnsi Genian kynnyksen yli. Nuori tyttö teki liikkeen, kuin olisi hän tahtonut seurata ukkoa, kun tämä vetäytyi taapäin, kuin olisi hän pelännyt jäädä siihen huoneeseen, jossa nyt oli. Mutta silloin kuuli hän, kuinka avain ulkopuolelta väännettiin lukkoon ja hän huomasi heti, että vanha mies oli saanut käskyn siten estää pakoa hänen puoleltaan.
Genia jäi ovelle seisomaan. Hän painoi päänsä alas ja koetti taistella mielenliikutustaan vastaan. Hän koetti voittaa äkkiä heränneen epäilyksen ja pelvon, että tämän kuulustelun laita ei tainnut olla aivan oikein.