Hän katsoi ylös ja huomasi olevansa komeasti sisustetussa huoneessa. Kirjoituspöydän ääressä huomasi hän nyt vasta hoikan miehen, jonka kasvot olivat kumartuneet kirjaan päin. Se oli epäilemättä tuomari.
- Tulkaa lähemmä! käski tämä.
Geniasta tuntui, kuin ei puhujan ääni olisi hänelle aivan outo.
Mutta hän kai erehtyi. Missäpä olisi hän voinut ennen kuulla tätä
tuomaria, joka ehkä erityisesti tätä tarkoitusta varten oli matkustanut
Belgradista.
Hitaasti astui Genia kirjoituspöydän luo. Mutta samassa kun hän astui sinne, pääsi häneltä huuto ja hän horjahti taapäin. Hänen kasvonsa saivat kauhun ilmeen. Väristys puistatti hänen ruumistansa.
Hän, joka sanoi itseään tuomariksi, jonka piti pitää kuulustelua hänen kanssaan suljettujen ovien takana, oli niin pian kuin Genia tuli hänen näkyviinsä, noussut tuoliltaan, ja samassa tunsi Genia hänet. — Se oli Nicodem Lunjevica.
Kauhu, joka hänet valtasi, oli niin suuri, että hän menetti hetkeksi puhelahjansa ja jäi kuin halvattu seisomaan paikoilleen, voimatta liikahtaa. Mutta mitäs se olisi hyödyttänyt, vaikka hän olisi voinutkin panna jalkansa liikkeelle. Ovihan oli lukittu ulkopuolelta. Tuo kurja oli kyllä pitänyt huolta siitä, ett'ei hän pääsisi hänen käsistään.
Nicodem katsoi vaieten häneen minuutin ajan, mielihyvällä sivellen vaaleita viiksiään.
- Minä näen, että te olette hämillänne, kaunis Genia! sanoi hän sitte äänellä, jonka ystävällinen sointu ei voinut poistaa Genian pelkoa nykyisen asemansa suhteen.
Mutta siihen ei teillä todellakaan ole syytä, sillä minä katson teidän parastanne. Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa!
- Minä en tahdo kuulla mitään, huusi Genia. — Minulle sanottiin, että minut viedään tuomarin eteen ja sellaista en ollenkaan pelkää.