- Antakaa minun olla rauhassa! Te olette konna, huono ihminen! Ettehän te olekaan mikään aatelismies! Muuten ette noin halpamaisella tavalla käyttäisi hyväksenne tyttöraukan hädänalaista asemaa. Päästäkää minut, muutoin huudan minä apua ja olkaa varma siitä, että tämän katon alla löytyy ainakin yksi kunnon ihminen, joka tahtoo suojella hätään joutunutta tyttöä.
Genia juoksi ovelle, mutta Nicodem seurasi häntä.
- Turhaan koetat sinä päästä käsistäni. Minä olen ryhtynyt niin oivallisiin varovaisuuskeinoihin, ettet sinä tällä kertaa pääse pakoon. Peijakkaan tyttö! Elä nyt konstaile niin kauheasti! Mitä se tekee, jos sinä tänään suot minulle hauskan hetken? Siten ostat sinä elämäsi ja vapautesi, sillä Nicodem Lunjevica ei ole mies, joka tahtoo suosiota ilmaiseksi.
- Hiljaa kurja! Minä olen kreivin tytär, minä olen Genia von Sandorf!
- Pyh, ovathan kauniit kreivinkin tyttäret luodut rakastamaan! jatkoi
Nicodem. — Muuten vannon minä sinulle mitä ankarinta vaitioloa.
Minä olen tottunut maailman tapoihin ja tiedän kyllä, mikä on
velvollisuuteni. —
Hän tarttui Genian käsiin. Mutta tämä riuhtasi itsensä taapäin. Minuutin ajan kesti taistelu ja jäi ratkaisematta, mutta vihdoin onnistui Genian repiä itsensä irti Nicodemista ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi hän ikkunan luo. Koska hänen oli mahdoton paeta lukitusta ovesta, niin oli hän varmasti päättänyt ennen heittäytyä ikkunasta ulos kuin sallia sen hirvittävän tapahtua, jonka hän saattoi aivan hyvin lukea Nicodemin luonnottoman suurista silmistä ja vääristyneistä kasvoista.
- Mieletön! huusi kuningattaren veli hänelle. — Aiotko sitte ottaa hengen itseltäsi?
Mutta Genia oli jo joutunut ikkunan luo. Hän nykäisi kädellään ja ikkunan puoliskot avautuivat.
- Näetkö, Nicodem Lunjevica, huusi Genia hypättyään ikkunalaudalle. — Genia von Sandorf kuolee ennemmin kuin antautuu miehelle, jota hän ei rakasta! Olen jo etsinyt kuolemaa päästäkseni pois elämän loasta.
Nicodem otti muutamia askelia ikkunata kohti temmatakseen hänet pois siitä. Mutta Genia oli päättäväisesti hypännyt. Hän kaatui — löi päänsä jotain vastaan — mutta hän makasi pehmeällä nurmikentällä. Hän nousi ylös. Kuten mielipuoli juoksi hän puiston puiden suojaan, jossa toivoi olevansa turvassa. Häh pakeni niin nopeasti kuin jalat saattoivat kannattaa, yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. Vasta sitte kun oli juossut noin viisi minuuttia, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen. Silmänräpäyksessä huomasi hän, että takaa-ajajia ei ollut jälessä. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Vaikkei hän kuullut mitään epäilyttävää, pelkäsi hän, että Nicodem seurasi häntä ja siksi jatkoi hän vaan matkaansa. Niin juoksi hän kuin mieletön puiston läpi, kunnes tunsi, että voimat olivat lopussa.