- Onko teidän puolisonne klubissa? — uskallanko kysyä hänen nimeänsä?
- Luna on mieheni nimi, sanoi Sylva. — Hän aikoi täällä tavata ystäviään.
- Luna — Luna, kertasi ovenvartija ja pudisti päätään. — Minä en tosin tunne niin tarkkaan kaikkien niiden herrain nimiä, jotka täällä seurustelevat, mutta Luna, — ei, minä olen varma ett'en koskaan ennen ole kuullut sitä nimeä. Mutta ehkä herra on pelisalissa. Siinä tapauksessa saisi armollinen rouva nousta silmänräpäykseksi ylös parvelle katsomaan, jos hän olisi vieraiden joukossa salissa.
- Niin, sen minä teen, sanoi Sylva.
Ovenvartija huusi palvelijan ja käski hänen viedä armollinen rouva pelisalin parvelle.
Ei koskaan elämässään ollut Sylva nähnyt sellaista komeutta, joka nyt aukeni hänen eteensä. Jo eteinen palmuryhmineen, seinämaalauksineen, huoneet silkkipäällyksisine kaluineen, mitkä kaikki ilmaisivat mitä suurinta ylellisyyttä, herätti hänen ihmettelyään.
Mutta kun palvelija nousi ylös himmeästi valaistuja portaita, avasi pienen oven ja antoi hänen nousta parvelle, ja kun hän nyt katsoi alas suureen saliin, joka oli yhtenä valomerenä ja jossa istui ylhäisiä herroja vihreiden pöytäin ääressä, silloin seisoi Sylva hetken liikkumattomana. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että hänen puolisonsa, hänen Nicodeminsa, metsästäjä Serbiasta, saattoi löytyä tässä hienossa seurassa. Oliko hänellä niin ylhäisiä ystäviä? Mutta ainoastaan hetken aikaa vaivasivat häntä sellaiset ajatukset. Sitte kumartui hän kaiteen yli ja katsoi tutkien alas saliin. Hän etsi, — etsi koko sydämensä kaiholla, hän tahtoi löytää rakkaansa ja pian olikin hän hänet löytänyt.
Niin, tuolla — tuolla alhaalla keskellä salia istui Nicodem. — Mutta ei, hän erehtyi kai — ei suinkaan se ollut hän. Ne olivat hänen kasvonsa, jotka hän näki siellä alhaalla, hänen kasvonsa punertavine viiksineen ja hänen hoikka vartalonsa, mutta — laupias Jumala! — tuolla herrallahan ei ollut sitä yksinkertaista, mustaa pukua, joka Nicodemilla oli ollut lähtiessään hänen luotaan! Tämä oli kuitenkin niin Nicodemin näköinen, että tämän nimi oli jo Sylvan huulilla, mutta tuo herrahan oli puettu loistavaan kullalla kirjailtuun pukuun ja hänen rinnassaan komeili useita tähtiä, jotka olivat hohtokivillä koristetut.
Nicodem — Nicodem Luna!? Oliko se hän? Eikö se ollut hän? Yhä vaan tuijotti nuori nainen alas saliin ja katseli sen nuoren miehen kasvoja, joka oli niin innostunut peliin tuolla viheriäisen pöydän ääressä. Hän tiesi, että hän oli lukemattomia kertoja peittänyt suuteloillaan nämä kasvot, mutta katsoessaan tuota kullalla kirjailtua pukua, sanoi hän itsekseen, ett'ei se voinut olla mahdollista, että tämä mies, tämä upseeri oli hänen oma Nicodeminsa, hänen puolisonsa, joka oli Serbiassa ollut vaan yksinkertainen metsästäjä, joka kulki metsissä Tonavan varrella ja siellä oli tullut tuntemaan hänet. Hän tuli lähemmä aivan parvekkeen reunaan, kunnes oli niin lähellä Nicodemia kuin mahdollista.
Varmuutta! kaikui Sylvan sydämessä — Varmuutta mistä hinnasta tahansa! —