Nicodem istui yhdessä kolmen muun herran kanssa ja oli syventynyt kortteihinsa. Onni ei näyttänyt olevan hänelle suosiollinen, sillä Sylva huomasi, kuinka muut pyyhkäsivät puolelleen ne rahat, jotka äsken olivat olleet hänen edessään, ja nyt — nyt otti hän vapisevin käsin lompakkonsa, heitti nimikortin pöydälle, kirjoitti siihen muutamia riviä ja heitti sen eräälle pelaajalle.

- Minä luulen, että tämä on riittävä vakuutus, kuuli Sylva upseerin sanovan. — Minun nimeni on kai riittävänä takauksena summasta, vai mitä — ja kolmen päivän perästä maksan minä velkani!

Tämä ääni — Sylva tarttui suonenvedontapaisesti molemmin käsin parvekkeen reunaan, painaen läähättävää rintaansa sen päällä olevaa pehmeää samettityynyä vasten. Tämä ääni — hän ei ollut erehtynyt, se oli Nicodem. Joskin kasvonpiirteet olisivat voineet panna hänet epäilemään siitä, oliko se Nicodem, kun yhtäläisyyttä eri henkilöiden kesken on niin paljon olemassa, joka helposti voi toisen eksyttää, niin ääni oli kumminkin sama, joka niin usein oli laulanut hänelle rakkauden suloisia lauluja, ei, tätä ääntä ei voinut olla kellään muulla — se oli hänen! Ja nyt nousi epäilys nuoren naisen sielussa. Nicodem ei siis ollutkaan mikään köyhä metsästäjä, kuten oli sanonut hänelle, hän oli upseeri! Hän seurusteli ylhäisten ja rikkaiden kanssa, jotka rahan sijasta tyytyivät hänen sanaansa, kun hänen oli heille maksaminen velkansa! Mutta sittehän ei Nicodem ollut puhunut hänelle totta, hän oli valehdellut ja pettänyt hänet! Ja miksi? Mitä oli hän tarkoittanut tällä häpeällisellä petoksella? Eikö Sylva olisi rakastanut häntä yhtä paljon jos hän olisi ollut korkea-arvoinen mies?

Sylva ei ollut koskaan kysynyt häneltä: "Kuka sinä olet?" — Hän oli vaan rakastanut häntä.

Ei, Sylva ei voinut enää kestää. Kaikki ne tuskat, jotka täyttivät hänen sielunsa, kaikki se arkaileva pelko, joka oli vallannut hänet, koko se kauhu, joka hiipi hänen jäseniinsä — puhkesi nyt huutoon.

- Nicodem — oma Nicodemini! huusi hän, kumartuen kaiteen yli. — Nicodem — kuule minua! Minä se olen, vaimosi!

Huuto kaikui salin läpi. Herrat hyppäsivät ylös pelipöydästä ja kortit heitettiin syrjään. Kaikkien katseet kohosivat ylöspäin ja hakivat sitä, joka oli päästänyt tämän pelottavan huudon. Ehkä se oli juuri Nicodem, joka ensiksi hänet huomasi. Sillä Sylva näki, kuinka Nicodemin katse kiintyi häneen ja kuinka kalpeaksi hän tuli, kalpeaksi kuin ruumis.

Rajun mielenliikutuksen vallassa oli hän heittänyt taaksepäin hunnun ja hänen kauniit kasvonsa näyttivät miellyttävän muita herroja.

- Nicodem! huusi Sylva vielä kerran, ojentaen epätoivoisesti käsiään nuorta upseeria kohti. — Nicodem, tule luokseni, minun täytyy puhua kanssasi!

Silloin näki Sylva, kuinka vihainen katse välähti Nicodemin silmissä. Kreivi Svelary meni Nicodemin luo, siveli viiksiään ja sanoi ystävälleen: