- Heti kun minä olen hypännyt alas, pidätte te minun revolveriani valmiina, se on ladattu. Pitäkää sillä petoja kaukana minusta! Minä kiiruhdan, sillä jokainen minuutti, jonka menetän, voisi aiheuttaa kuolemani.
Veitsi kädessä hyppäsi Stefan sitte reestä. Kaikeksi onneksi olivat sudet syömässä hevosia, joten ne eivät huomanneet häntä. Hän lähestyi niin kiireesti kuin mahdollista hihnoja, joilla oli sidottu etumaiset hevoset takimaisiin ja leikkasi ne poikki.
Tuskasta vapisten katseli Genia hänen jokaista liikettään. Siinä teki hän ensiksi sen havainnon, että tällä kauppiaalla oli harvinaisen jalorakenteinen vartalo, että hän oli hoikka ja hyvä ryhtinen, ei ollenkaan kauppiaan näköinen, joka kulkee etukumarassa huoliensa painamana, hänen käytöksessään oli jotain niin tavattoman ylhäistä, jotain aatelista, kerrassaan sotilaallista. Ja hänestä näytti melkein siltä, kuin ei se yksinkertainen, porvarillinen takki, joka oli Anton Naumannin yllä, olisi tehty hänelle, vaan että loistava sotilaspuku olisi paljon paremmin sopinut tähän kauniiseen vartaloon.
Naumovitsch kääntyi ympäri kiivetäkseen takasin kuskilaudalle. Hän oli iloinen siitä, että kaikki oli mennyt niin onnellisesti.
Silloin, samalla hetkellä, jolloin hän jo oli asettanut jalkansa portaalle ja oli aikeessa nousta ylös, päästi hän läpitunkevan huudon. Eräs susi oli takaapäin hypännyt hänen selkäänsä ja oli juuri iskemässä hampaitaan hänen niskaansa. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen oli Naumovitschin henki vaarassa, sillä nyt laukaisi Genia viisi kertaa perätysten ja viiden kuulan lävistämänä syöksyi peto takaperin ja kieritteli maassa verissään.
- Nyt olemme kuitit! huudahti Naumovitsch samalla kun hän, vähän kalpeampana kuin ennen, istuutui Genian rinnalle kuskilaudalle — nyt olette te pelastanut elämäni. Minä en kiitä teitä sanoilla, nuori ystäväni, sillä sanat eivät paljon merkitse tällaisessa tapauksessa, mutta — me molemmat tulemme muistamaan tämän yön ja sen muistot sitovat katkeamattoman siteen välillemme!
Näin sanoen ojensi hän Genialle kätensä — tämä laski kätensä hänen käteensä. Silmänräpäyksen istuivat he siinä käsi kädessä ja katsoivat liikutettuina toistensa silmiin. Mutta nyt ei ollut aikaa hukata. Naumovitsch tarttui itse ohjaksiin ja osoitti heti olevansa oivallinen kuski. Molemmat hevoset, jotka vielä olivat reen edessä, juoksivat rajusti. — Naumovitsch oli laskenut aivan oikein. Sillä reki pääsi huomattavasti eteenpäin, kun sudet jäivät syömään ateriaansa. Ne söivät kylliksensä kaatuneiden hevosten punaista lihaa ja Genia hengitti jo helpommin kuin olisi hän päässyt kauheista tuskista, silloin — teki hän sen havainnon, että sudet olivat lähteneet uudestaan takaa ajamaan. Tämä takaa-ajo tuli vielä kiivaammaksi kuin ennen. Saatuaan verta maistaa, olivat sudet joutuneet raivoihinsa ja sen lisäksi saaneet voimia ja kestävyyttä. Ne eivät tahtoneet, kuten näytti, päästää käsistään inhimillistä saalistaan ja koettivat kaikin tavoin päästä lähelle rekeä. Niin jatkui rajua ajoa kuutamossa keskellä yötä, elämän ja kuoleman ajoa. Yhä lähemmä tulivat sudet, uudelleen kokoontuivat vaaran pimeät pilvet pakenevien pään päälle, uudelleen muuttuivat Stefanin piirteet vakaviksi ja Genian suloisissa kasvoissa kuvastui kuoleman pelko.
Silloin pääsi Genialta äkkiä ilohuuto.
- Tuolla — tuolla! huusi hän, osoittaen toisella kädellään erästä kaukana olevaa pistettä — Näettekö tuolla — talo — majatalo!
Stefan kohotti päätään, hänen piirteensä selkisivät, sillä todellakin näkyi tuolla kaukana talo, joka ei ollut maalaistalo, ehkä oli se neljännespenikulman päässä, aivan yksin arolla, kuten unohdettuna tien vieressä, mataloita kuusia ympärillä, talo, joka kuutamossa näytti melkein aaveentapaiselta.